Kolumnit

Korkeakulttuuria ei ole olemassa

Muutama viikko sitten istuin konsertissa kuuntelemassa pianomusiikkia. Pianisti Olli Mustonen soitti Beethovenia. Minä haukottelin.

Sitten hän vaihtoi omaan tuotantoonsa. Mukaan tuli myös sellisti. Heräsin. Tämä ei ole Beethovenia.

Niin tutustuin moderniin klassiseen musiikkiin, ja tajusin, että taas kerran kapeakatseisuuteni oli ottanut vallan.

Minä olen punkkari. Olen sarjakuvanörtti ja populaarin ystävä.

Käyn rämisevillä keikoilla, katson toimintaelokuvia ja jos oikein repäisen, vierailen Kiasmassa. Tiedän olevani tavoissani fakkiutunut, mutta miksi poistua mukavuusalueelta, kun siellä kerran on mukavaa.

Klassiseen musiikkiin olen tutustunut lähinnä alakouluikäisenä soittaessani pianoa musiikkiopistossa.

Muistan edelleen sen Bachin ruskeakantisen opuksen, josta tankkasin kirkkomusiikin alkeita. Varhaisteini-ikäiselle se ei varsinaisesti näyttäytynyt kiehtovana.

Minusta ei ikinä tullut pianistia. Minusta tuli musiikkiopiston drop out, jolle ajatuskin kaupunginorkesterin konserteista tuo mieleen lähinnä ne musiikin teoriatunnit, jotka tuntuivat harvinaisen koulumaisilta liittyäkseen harrastukseen.

Vaati 20 vuotta, että päädyin taas kuuntelemaan klassista, ja sekin tapahtui vain, koska satuin olemaan töissä. Onneksi satuin.

Olen usein joutunut työssäni jonnekin, minne huomaan itse asiassa päässeeni.

Olen päässyt tutustumaan kamarimusiikkiin ja naissäveltäjiin, kesäteatterin historiaan ja digitaaliseen teatteriin, kuvataiteen eri muotoihin ja kymmeniin kiinnostaviin tekijöihin.

Käytännössä olen astunut reilusti mukavuusalueeni ulkopuolelle. Maailmani avartuu, vaikka en siihen edes pyrkisi.

Mitä tästä olen sitten oppinut?

Sen, että elämyksiä voi kliseisesti löytää muualtakin kuin sieltä tutusta ja turvallisesta. Ja että erilaiset kulttuurimuodot eivät todellakaan sulje toisiaan pois.

Samalla viikolla voi saada kylmät väreet modernista klassisesta musiikista ja japanilaisesta hardcore-punkista.

Olen vakaasti sitä mieltä, että jämähtänyt puhe korkeasta ja matalasta kulttuurista voitaisiin jo heittää menemään. Se on mielikuville perustuvaa elitististä lässytystä, jolla ei ole mitään totuuspohjaa.

Ennakkoluuloissani huomasin tosin sortuneeni siihen itse. Eihän korkeakulttuuri voi tarjota mitään minulle.

Olin kuitenkin väärässä. Punkkari voi löytää jotain klassisesta musiikista tai oopperasta. 1900-luvun alun kirjallisuuden ystävä, voi ihastua sarjakuviin. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Hiiteen raja-aidat, alas muurit. Kulttuuri ja taide kuuluvat kaikille.