Kolumnit

Korkokengistä numeroita

 

Jos nainen kopistelee korkokengissä joka päivä, mies kysyy mikä se luulee olevansa. Jos nainen heiluu lenkkitossuissa ja verkkarihousuissa kaikkialla muuallakin kuin lenkkipolulla, mies toteaa, että suomalainen nainen ei viitsi panostaa yhtään ulkonäköönsä. Ja sitten haukkuu se virolainenkin nainen suomalaisen naisen.
 
Taannoin kuulin miesten mietiskelevän visaista kysymystä, mikähän sekin luulee olevansa, kun kävelee korkokengillä joka päivä. Puhe oli ilmeisesti jostakin naisesta, jonka korkokengät häiritsivät. Ei se nainen välttämättä luule olevansa mikään, vaan tykkää korkokengistä. Jo Marilyn Monroe sanoi: Anna tytölle oikeanlaiset kengät ja hän voi valloittaa maailman. Omaan ulko-oveeni on teipattu kortti, jossa seisovat Forrest Gumpin sanat siitä, kuinka paljon ihmisestä voi kertoa hänen kenkiensä perusteella. Forrest puhui asiaa, vaikka nyt sattuikin olemaan elokuvahahmo. Ei ole mitenkään yhdentekevää minkälaisissa jalkineissa tallustaa.
 
On myös mahdollista, että nainen myös tosiaan luulee olevansa jotain. Ja saahan ihminen luulla, sillä yllättävää kyllä, ihminen on hyvin usein juuri sitä, mitä hän ajatteleekin olevansa. Jos itse ei nosta arvoaan esimerkiksi kävelemällä korkeammilla kengillä tai ihan millä ikinä niin haluaakin tehdä, ei sitä kyllä tee kukaan muukaan. On ensin arvostettava itse itseään, ennen kuin voi odottaa kenenkään muunkaan sitä tekevän. Ja jos ei arvosta itseään, niin voiko sitä osata arvostaa muita. Tämän olen oikeasti oppinut kantapään kautta. Korkokengistäkin on tosin saattanut olla apua, ei niistä ainakaan haittaa ole ollut, sen vannon.
 
Vaatimattomuus on aivan yliarvostettu lahja suomalaisten kesken. Ei tehrä tästä ny numeroo Sinikka Nopolakin kirjoitti ja kirjahan oli oikein riemastuttava, mutta kyllä itsestään vähän numeroa kannattaa kuitenkin pitää. Perinteisestihän se on ollut turhanaikaista huomionhakua pitää itsestään meteliä, mutta jos ihminen ei koskaan sano mitään, pian muut unohtavat, että se puhua osaakaan, eikä kukaan enää koskaan kysykään mitään. Jos piiloudut seinään, saat sinne jäädäkin unohduksiin.
 
Meitä suomalaisia on opetettu olemaan hiljaa ja huomaamaton, beige ja neutraali. Liian kovaan ääneen puhumista ja liian riehakasta naurua katsotaan pahalla silmällä. Ei pidä liikaa erottua. Ehkä meillä siksi täällä onkin niin paljon traumoja. Kun mistään ei saa tehdä numeroa eikä itsestään huudella. On parempi olla hiljaa ja padota kaikki sisälleen, vaikka harvemmin siitä mitään hyvää seuraa.
 

Päivän lehti

6.4.2020