Kolumnit

Kolumni: Kulttuurikäyttäytymistä

Katsojat ovat löytäneet paikkansa katsomossa. Joku saattaa vilkuilla kelloaan.

Valot himmenevät, seuraa virallinen kuulutus puhelimien sulkemisesta ja esityksen kuvaamisesta. Valot sammuvat, yleisö hiljenee.

Täsmällisesti sovitulla kellonlyömällä ovet suljetaan eikä myöhästyneitä päästetä sisään. Sitten: mukana elämistä, ehkä naurua, pari yskäisyä ja aivastus. Lopuksi valot päälle ja riemukkaat aplodit esiintyjille.

Sen jälkeen keskustellaan esityksestä, käydään läpi hauskimpia kohtauksia samalla kun riennetään narikkaan hakemaan takkeja ja poistutaan paikalta.

Meidät on opetettu jo päiväkoti-ikäisestä lähtien kohtaamaan, kokemaan ja näkemään erilaisia kulttuuritapahtumia, taidenäyttelyitä, näytelmiä, musiikkiesityksiä. Tasapäistävä peruskoulumme suhtautuu kulttuurin positiivisesti ja on opettanut, kuinka näissä tilaisuuksissa tulee käyttäytyä.

 

Viimeviikkoinen kulttuurinvientimatkamme Keniaan Kuninkaallisen Nukketeatterin Poika ja Korppi -näytelmän kanssa osoitti mielenkiintoisia eroavaisuuksia kulttuurien välillä.

Ensimmäinen esityksemme oli Kansalliskirjastossa nukketeatterifestivaalien avajaisissa.

Yksikään aloitusaika ei pitänyt paikkaansa. Tosin ei yleisökään tullut ajallaan. Ovet olivat koko ajan auki, ja yleisöä valui paikalle vielä esityksen aikana ja sen jälkeenkin.

Puheiden jälkeen kirjastonjohtaja kunnioitti esitystämme vastaamalla kovaäänisesti soineeseen puhelimeensa. Hetken kuluttua hän poistui tilasta näyttämön poikki, edelleen puhelimeen puhuen.

Kirjaston tomera opettaja jumppasi katsomon ja oven väliä kaikkien esitysten aikana. Näistä häiriöistä huolimatta yleisö nautti näkemästään. Osalle katsojista se oli ensimmäinen kosketus nukketeatteriin.

Esityksen jälkeen lavasteet ja nuket herättivät valtavaa kiinnostusta, eikä kehuista ja kysymyksistä meinannut tulla loppua.

 

Yksi esiintymisemme koulussa peruuntui viime hetkellä, kun festivaali ei saanutkaan esiintymislupaa opetusministeriöltä tulevan viikon loppukokeiden vuoksi. Suomessa onneksi riittää, että soittaa rehtorille ja kysyy sopiiko tulla.

Viimeisenä esityspäivänä lähdimme keikkapaikalle maaseudulle puolitoista tuntia aikataulusta jäljessä. Esityksen alkuun oli enää tunti ja matkaa saman verran. Jos Suomessa kävisi samoin, iskisi valtava paniikki.

Pystyimme kuitenkin sivuuttamaan suomalaisen täsmällisyyden, heittämään sykemittarit reppuun ja ottamaan rennosti. Afrikan aikaan siirtyminen vaatii totuttelua. Esitys alkoi vain tunnin myöhässä, yleisö nautti ja esiintyjät samoin.

Mielenkiintoista oli huomata, että samat asiat koskettavat ja naurattavat katsojia niin Keniassa kuin Suomessa. Taiteella on mahtava voima liikuttaa, herättää tuntemuksia ja yhdistää ihmisiä kieli- ja käytösmuureista huolimatta.

 

Kirjoittaja on näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja, Hämeenlinna.