Kolumnit

Kulttuurikolumni: Jättääkö vaiko eikö jättää?

Olin Unkarissa alani johtajien seminaarissa tutustumassa maan teattereihin. Jo Shakespeare sanoo, että teatteri pitää peiliä yhteiskunnan edessä. Hurjan kuvan Unkarin teatteri meille näyttikin.

Valtapuolueella on vahva ote maan nykytilan kehittymiseen. EU-tasolla Unkaria on syytetty perusarvojen, demokratian ja sananvapauden, laiminlyönnistä. Kuluvana syksynä kiellettiin yliopistoissa sukupuolentutkimuksen opettaminen.

Minulle, vapaan Euroopan kasvatille, oli hurjaa nähdä konkreettisesti maan takaperin kehittyminen. Olin 19-vuotias, kun Berliinin muuri murtui, opiskelin Pariisissa 17-vuotiaana.

 

Vastalauseeksi Unkarin nykykehitykselle yksi arvostetuimmista teattereista versioi Ibsenin Nukkekotia. Meillä tuo teos nähdään klassikkona, Unkarissa se on ajankohtainen ja villi draama.

Tiivistettynä siinä pankinjohtajan vaimo Nora on salaa mieheltään ottanut velkaa perheensä ja etenkin miehensä hyvinvoinnin eteen. Kun mies saa tietää tästä, hän raivostuu ja näyttää itsestään ihmisenä niin hirviömäisen puolen, että Nora ei voi enää jatkaa avioliittoa.

Näytelmä ajatellaan usein allegoriana sille, miten tyhjän päälle nainen saattaa joutua, jos hän on täysin riippuvainen miehestään. Meille itsestään selvä asia, että hyvinvointia maailman kolkkiin luo tyttöjen tasa-arvoinen koulutus ja mahdollisuus työelämään, ei ole sitä kaikkialla maailmassa.

Vaikka perhe on ihmisen tärkeimpiä voimavaroja, olennaisen tärkeää on, että sukupuoleen katsomatta jokaisella on mahdollisuus hyvään elämään myös perheen ulkopuolella.

Kansallisteatterissa näimme esityksen, joka oli jotain ennen kokematonta minulle, vaikka olen aktiivinen teatterinkävijä 3-vuotiaasta lähtien. Siinä esitettiin Raamatun tapahtumat unkarilaisen kansanmusiikin ja -tanssin säestäminä avoimen nationalistisesti.

Näen vuosittain noin sata eri esitystä ja luen keskimäärin 2 näytelmää viikossa. Tämä esitys jää mieleeni elämänkokemuksena.

 

Tapasimme molempien teattereiden dramaturgit ja ohjaajat sekä Kansallisteatterin johtajan ja keskustelimme heidän kanssaan. Näkemykset poikkesivat toisistaan täydellisesti.

Näin vaihtoehtoiselle totuudelle pystytetyn muistomerkin. Sen sanoma on, että Unkari ei lähettänyt juutalaisiaan keskitysleireille. Öisin juutalaiset vievät totuudesta kertovia kuvia ja tarinoita sukulaisistaan valemuistomerkille. Valtaapitävät siivoavat ne pois, mutta juutalaiset tuovat aina uusia takaisin.

Läheisen unkarilaisen, kansainvälisen uran tehneen ystäväni kanssa puhuin siitä, mikä olisi viisas tapa lähestyä tilannetta. Sulkea se pois mielestä vai vaikuttaa ongelmiin sisältä päin?

Hän toivoi, ettemme unohtaisi Unkaria, emmekä antaisi valheelle periksi. Ettemme unohda moniäänisyyttä, mielipiteen vapautta, toistemme kunnioitusta, taiteen vapautta ja sananvapautta. Emme saa jättää Unkaria yksin.

Kirjoittaja on Hämeenlinnan Teatterin johtaja.

 

Asiasanat

Päivän lehti

28.1.2020