Kolumnit

Kulttuurikolumni: Saako Mozartia, Beethovenia ja Sibeliusta enää esittää?

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Taiteen tekemisen perusteita on kautta aikojen pyritty säätelemään milloin uskonnollisista, milloin poliittisista syistä. Keskiajalla tritonus-intervalli (ylinouseva kvartti) oli ”diabolus in musica” — paholainen musiikissa. Sen käyttö oli pannassa. Pelättiin, että tuo kahden sävelen yhdistelmä lietsoisi ihmismielissä pimeyttä.

Nykyisin monet hevimetal-bändit hyödyntävät tritonusta riffeissään. Tritonus kirkuu myös hälytysajoneuvojen äänimerkeissä varoittavaa tunnelmaa herättäen. Siitä on tullut arkipäivää.

Ongelmat muuttuvat. Jokin aika sitten eräässä lehtikirjoituksessa pohdittiin käykö tulevaisuudessa niin, että orkesterit joutuvat seulomaan ohjelmistoaan ankarammin perustein. ”Hedelmistään puu tunnetaan” -periaate ei tiedostavalle yleisölle välttämättä riitä. Jopa klassikkosäveltäjien taustoista voi paljastua arveluttavia asioita.

Mozartin on arveltu olleen persoonana epäempaattinen, ylimielinen diiva, joka pahoitti monen vähemmän lahjakkaan muusikon mielen. Tämä voi hyvinkin olla totta. Nerous ei takaa hyvää käytöstä.

Beethoven taas oli juro luonne, jolla oli taipumuksia väkivaltaiseen käytökseen. Pannaanko siis myöhästynyt rangaistus voimaan raksimalla ohjelmistoa punaisella kynällä?

Samalla logiikalla joukkoon voisi nakata myös itsekkään Sibeliuksen, joka karkasi junalla Roomaan ja hylkäsi Ainon Rapalloon hoitamaan vakavasti sairasta tytärtä. Perästä tuli postikortti, jossa Jean kehui Rooman oopperailtoja ja pyysi samalla Ainoa lähettämään hiuskamman, joka unohtui lähtökiireessä.

Ja kun vauhtiin päästään, lentäköön lukkojen taakse myös alkoholille perso Eino Leino, jonka vuoksi monen naisen sydän murtui. Samaan putkaan marssikoot kovanyrkkinen John Steinbeck sekä lapsilleen kylmäsydäminen Enid ”Viisikko” Blyton.

Entäpä Ingmar Bergman, jonka neuroosien vuoksi elokuvanteosta tuli monelle piinaa. Pitäisikö Fanny ja Alexander taideteoksena arvioida tämän valossa toisin?

Äskettäin New York Timesissa kirjallisuudenopettaja kirjoitti opiskelijoista, jotka eivät suostu lukemaan Virginia Woolfin tuotantoa, koska tämä oli yksityiselämässään ”luokkatietoinen snobi”. Myös Dostojevskia karsastetaan, koska hänen katsotaan olleen rasisti.

Jos katse keskittyy taiteen sijasta pelkästään taiteilijaan, ollaan erikoisessa tilanteessa. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että kuunnellaan, katsotaan ja luetaan vain niitä, joiden moraali punnitaan nykymittapuulla rikkeettömäksi. Valikoima käy äkkiä hyvin kapeaksi.

Väkivaltaisuutta tai vastuutonta käytöstä ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Sen sijaan taiteellisen tuotannon boikotointi tai mitätöinti moraalisesti tuomittavan henkilöhistorian perusteella vie oudoille ja vaarallisille vesille.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.