Kolumnit

Kulttuurivieras: Kaikki me olemme kulttuuri-ihmisiä

Törmäsin sukujuhlilla eläköityneeseen suulaaseen serkkuuni, joka tapansa mukaan esitteli keskikaljaa latkiessamme tuoreet käänteensä. Ihailimme pieteettisesti kunnostetun 1960-luvun Ramblerin uljaita kaaria, maalipintaa ja pölykapseleita. Kuulin analyysit viime aikojen parhaista toimintaelokuvista.

Kesämökkiäänkin serkku oli taas tuunaillut. Kolmeen kertaan lakatun punertavan mäntylattian hehkua hän ylisti tunteen palolla ja sanankäänteillä, jotka saisivat monen runoilijan kihisemään kateudesta.

Popedan juhlakeikkaa serkku odotti kuola suupielestä valuen, ja illan karaoketurneessa todisti kuulleensa ja hoilanneensa lippalakkikansan klassikkoja toisenkin kerran. Mustajärven Pate on hänen suuria idoleitaan, jonka sankarikehään eivät vuodet ole purreet. Serkku on kateellinen, koska asun vain muutaman kilometrin päässä Paten elämänmittaisesta tukikohdasta Ikurista.

Kuten alustuksesta voinee päätellä, kaivinkonekuskina leipänsä tienannut serkkuni ei kuulu niin sanottuihin kulttuuri-ihmisiin – siis heihin, jotka ravaavat Savonlinnan oopperaorgioissa, Porin jazzriehassa ja Mäntän taidetaivaassa. Hän ei jonota kirjastossa tuoretta romaanikisan voittajaa, esitelmöi Eliel Saarisesta tai pidä suurimpina suomalaisina Aleksis Kiveä ja Jean Sibeliusta.

Klassista perusjunttia ei taide perinteisessä korkeakulttuurisessa mielessä hetkauta. Se on paremmaksi tekeytyvien nirppanokkaista herrastelua. Silti serkku rakastaa musiikkia, elokuvaa, muotoilua. Intohimojen kohteet sijoittuvat kuitenkin niin syvälle populaaripuolelle, että snobistisen tulkinnan mukaan hän ei mahdu rautakangellakaan kulttuuri-ihmisen määritelmään.

Eipä serkkukaan sen puoleen kaipaa leimaa, joka on varattu vähän toisen kansanosan itsetunnon ja identiteetin pönkäksi. Kun naureskelin karaoken raikaessa hänen kulturelliuttaan, olin saada kossupullosta kallooni. Ei se tietysti yllätyksenä tullut. Serkun sosiaalisessa viitekehyksessä kyseistä titteliä halveksitaan yhtä innokkaasti kuin sitä toisissa tavoitellaan.

Moiset määritelmät kannattaisi heittää roskakoriin. Vaikka uskon rakastamani Sibeliuksen musiikin kestävän paremmin aikaa kuin Mustajärven Paten, molemmissa on kyse koko lailla samoista asioista. Niin Tapio Wirkkalan maljakoiden kuin jenkkirassien sulavat linjat ovat muotoilua ja estetiikkaa. Niistä vain intoilevat yleensä eri ihmiset.

Kulttuuri laajassa mielessä on tärkeää kaikille. Se ruokkii ja muokkaa meitä, olkoon kyse perinteisestä eliittitaiteesta tai niin sanotusti kansanomaisemmista versioista. Sosiaalisten rajojen rakentelun sijaan kannattaisi kunnioittaa yhteisiä tarpeita ja tunteita.

 

Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.

Tuoreimpia artikkeleita