Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Jokaisella on maisema, johon aina palaa

Kuva: Vilja Tamminen

Onneksi asumme pitkässä maassa. Koko kevään kestäneen paikallaan olon jälkeen tuntui hyvältä hurauttaa kerralla reilusti pohjoiseen ja nähdä, miten kesä muuttui koko ajan varhaisemmaksi. Mitä pidemmälle ajoimme, sitä vähemmän oli lehtipuita, sitä pienemmät ja vaaleammat lehdet, matalampia puut.

Lähdimme kukkivien omenapuiden ja syreenien keskeltä ja päädyimme lumesta vasta vapautuneeseen maisemaan.

Matkalla tapasin Suomussalmella taiteilija Reijo Kelan luoman Hiljaisen kansan, tuhatpäisen kirjava-asuisen ja turvepäisen porukan, joka ihmisköyhän kevään jälkeen hämmensi joukkovoimallaan.

Outo joukkio oli juuri edellisen päivän pukutalkoissa vaatetettu kesäasuihinsa. Näky oli pysäyttävä jopa keskellä kirkasta päivää – voin kuvitella miltä tuntuisi kohdata tuo mykkä joukko sumuisessa aamuhämärässä tai talvella lumen ja jään peittämänä.

 

Perillä tuntureilla kohtasin saman hiljaisuuden, ainoastaan rinteessä vaihtelevasti kasvavan metsän ja helteessä sulaneen lumen, joka valui puroina poluilla. Laella hiljaisuus muuttui virkistäväksi tuuleksi ja näkymä aukeni kymmenien kilometrien verran Suomeen ja Venäjälle.

Jo pitkään on ollut selvää, että tänä kesänä kotimaanmatkailu ja mökkikulttuuri tulee kokemaan renessanssin. Kesä tulee kulumaan tutuilla penkereillä, metsissä, puistoissa ja vesistöissä. Näissä maisemissa, joita kuvasivat jo Kilpi, Kianto, Lehtonen, Päätalo ja Sillanpää.

Meillä kaikilla on sisällämme maisema, johon palaamme uudestaan. Matkustamme sinne asumaan, mökkeilemään tai unissamme, niin kuin minä teen toistuvasti.

Oma maisemani on pohjoinen. Nyt kun suuntasin unimaisemani kanssa samoille leveysasteille, tavoitin sen täydellisesti.

 

Ympärillä kesän loputon valo. Vaaroilla kumpuilevat tiet ja tiellä hiljakseen jolkottavat porot, jotka eivät ymmärrä väistää autoja.

Auton alla kumpuileva ja pöllyävä tie. Pihalla kulleroita, riveittäin viinimarjapensaita ja pitkä perunapelto. Lipputanko ja siinä liehuva isännän viiri. Järvi, jonka mitat ja mutkat näkee yhdellä silmäyksellä. Airojen kautta tuntuva vesi ja ulpukat, joiden pitkiä varsia kiskon ylös.

Talvella lumeen kaivetut käytävät, joita pitkin kävelemällä pääsee liikkumaan pihan poikki. Kesällä paksu sammal mökin takana kivissä ja mustikanvarvut, joiden perässä kuljen metsään variksenmarjan maku suussa. Pihanurmen viileys aamulla ulkohuussiin astellessa. Aamun hiljaisuus ja peilintasainen järvi.

 

Hento hyttysspiraalin ja sikarin tuoksu saunan eteisessä. Maisema saunan ikkunasta niityn läpi järvelle ja keskikesän kukkakimput. Käen kukunta järven päällä ja rannan hauet.

Loputtomat lukutuokiot viltillä pihamaalla auringon lämmittäessä. Pirttiin illalla nukahtaessa takan vaimea ratina ja loimu, pään päällä narahteleva vintti.

 

Kirjoittaja on Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja, Hämeenlinna.

Päivän lehti

2.7.2020