Kolumnit

Maksan Yle-veroni kiitollisena, eikä ykköskanavani todellakaan ratsasta trendikkyydellä

Radio on uskollinen seuranpitäjä, joka tuo koko maailman lähemmäksi omaa pientä maailmaamme, kirjoittaa kolumnisti Maritta Lintunen.
Kuva: Muu

Monelle yksinäiselle ihmiselle radio on enemmän kuin laite, joka ilmoittaa päivitetyn säätiedotuksen. Se on uskollinen seuranpitäjä, joka tuo koko maailman lähemmäksi omaa pientä maailmamme.

Se ei sido lähelleen eikä vaadi katsekontaktia. Näkymättömien radioaaltojen varassa joudumme kuin huomaamattamme kuvittelemaan asiat, jotka kuulemme. Television tai netin kuvavirralla tukahdutettu mielikuvitus herää töihin.

Kun kuuntelemme haastattelua tai kuunnelmaa, muodostamme kuin varkain mielikuvia puhujasta pelkän äänensävyn ja sanottavan perusteella. Radio sallii meidän ummistaa silmämme ja ruokkii samalla aistimusten omaehtoista hahmottamista: mielikuvittamista.

 

Aika monesta elektronisesta kapineesta voisin luopua, mutta viimeiseksi radiosta. Yle Radio ykkösen kuunteleminen kehystää päivääni. Aloitan aamukahvini uutisten kuuntelulla, jonka jälkeen siirryn usein hetkeksi Muistojen Bulevardille.

Koska työni on kirjoittamista, en pysty keskittymään töiden aikana puheohjelmiin, mutta avaan radion aina klo 13, Klassista kahteen -ohjelman ajaksi. Faunin iltapäivä on myös suosikkini, jota kuuntelen työpäivän päätteeksi.

Erityisesti minua kuitenkin ilahduttaa Euroopan yleisradioiden välinen yhteistyö. Sen avulla voin kuunnella kotonani Hämeenlinnassa upeita musiikkiesityksiä (usein suorina lähetyksinä) Euroopan eri konserttilavoilta.

 

Oma lukunsa ovat tasokkaat kirjallisuusohjelmat.

Erja Manto on lukenut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta radiossa niin pitkään ja sitkaasti, että olen ehtinyt luennan aikana muuttaa Hämeenlinnasta Sammattiin ja Sammatista takaisin Hämeenlinnaan.

Kun vuosia kestänyt sarja loppuu, toivon, että kuulijoille tarjotaan jotakin yhtä suuruudenhullua ja samanaikaisesti äärimmäisen viitseliästä.

 

Aikamerkit, nimipäiväonnittelut, päivän mietelauseet, Lauantain toivotut levyt, puhelintoivekonsertit, jumalanpalvelukset ja iltahartaudet – historian pölyistä huminaa?

Ylistämäni ykköskanava ei todellakaan ratsasta trendikkyydellä. Ainakin nuoremman polven korvissa nuo viikon perusetapit kuulostanevat auttamattoman vanhakantaisilta ja epäkiinnostavilta. En nuorisoa siitä syytä. Itsekin käänsin vuosien ajan kanavan toiseksi, aina kun joku ”idiootti” oli vääntänyt radion ”väärälle kanavalle”.

Keski-iässä kuulo kuitenkin muuttuu. Se voi heiketä, mutta samalla korvat alkavat etsiä taajuuksia, jotka kantavat muistoja ja pysyvyyttä. Yleisradion lähetyksissä ON jotakin viehättävän pysyvää.

Ja heti samaan hengenvetoon on todettava, että Ylen puhe- ja kulttuuriohjelmat seuraavat terävästi aikaansa. Kulttuurin uusimmat, kuulemisen arvoiset ilmiöt voin napata ensimmäiseksi radiosta. Maksan siis Yle-veroni kiitollisin mielin.

 

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.

Päivän lehti

26.11.2020

Fingerpori

comic