Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Hyvä kakku elämästä silti tuli, kaikista onnenmurusista

Kuva: Picasa
Kuva: Picasa

28-vuotiaana olin kahden pienen lapsen äiti ja opettelemassa täysin uusia tapoja elämääni.

Jazzmusiikin rytmittämä opiskelijaelämä Kauppakadun kolhoosissa oli vaihtunut maalaiselämään vailla totuttuja mukavuuksia. Ulkokäymälän taakse pinotut lautakasat kielivät toteutumattomista unelmista. Sisävessa ja pyykinpesukone olivat sen hetkiset suurimmat toiveet opintojen loppuunsaattamisen lisäksi.

Erään työntäyteisen päivän jälkeen kysyin uudesta arjestani hämmentyneenä 2-vuotiaalta tyttäreltäni, mikä tämän elämän tarkoitus oikein on. “Elää”, hän vastasi ja katsoi minua arvoituksellisesti hymyillen.

Siitä hetkestä lähtien ymmärsin kasvatuksen olevan kaksisuuntainen tie, jota kulkiessani todennäköisesti lapseni tulevat kasvattamaan minua hyvin paljon enemmän kuin minä koskaan heitä.

Onnensynty oli heillä leikki, jossa maahan tökätyn kepin päähän viruteltiin hiekkaa. Muutama murunen jäi aina hetkeksi paikoilleen.

Nyt 50-vuotiaana on aika tehdä välitilinpäätös elämäänsä ja kysyä, olenko osannut elää?

Näen ympärilläni monia rakkaita ihmisiä, joiden kanssa oleminen ylittää puhutun kielen karikot ja väärinymmärrykset. Äiti ei enää kuule kunnolla sanojani, mutta ymmärtää sitäkin enemmän.

Lapsiani kuunnellessa tiedostan oman vajavaisuuteni ja välistä se kirpaisee tuskallisestikin.

Monia asioita olisin voinut tehdä toisin. Mutta hyvä kakku elämästä silti tuli, kaikista onnenmurusista.

Elämän tarkoituksen kysyminen on henkilökohtainen ja käytännöllinen kysymys siitä, minkälaisen kudoksen haluaa elämästään muodostuvan. Se on pysähtymistä menneen ja tulevan välissä, hengähdystauko tapojensa keskellä.

Taiteen tarjonnasta löytyy erinomaisia elämäntapaoppaita, jos sellaisia kaipaa. Kun nuorena yritin kuumeisesti löytää totuuden tietä, jota seurata, pelastuksen toi yksiselitteinen supertietokoneen antama vastaus “42” elämän tarkoituksesta (Douglas Adams ja Linnunradan käsikirja liftareille) sekä Monty Pythonin Brianin elämä -elokuva.

Ruuhkavuosiin arjen helpotusta toi Herra Stimpson (John Cleese), tuo perfektionistinen rehtori, joka oli aina myöhässä (Clockwise). Huomasin elokuvan katsomisen jälkeen ottaneeni Stimpsonin repliikin “Right” käyttöön aina vastoinkäymisten edessä enkä jäänyt tuleen makaamaan.

Roald Dahlin kirjojen maailma oli yhteistä oppikenttää lasteni kanssa. Opin, että yhteensopimattomat elementit samassa paketissa saavat hyvänolon ja ilon kuplimaan sisällä. Siksi kai nauhoitin c-kasetin, jossa Tom Waits ja Barbra Streisand vuorottelevat Frank Zappan kanssa.

Taide nostaa arkipäivän asioita erityiseksi, raivaa tilan pysähtymiselle. Ristiriidat ja outoudet ravistelevat hereille ja saavat parhaimmillaan meidät nauramaan tai itkemään yhdessä. Taide on se taikajuoma, joka pitää meidät inhimillisinä ja estää meitä heittämästä elämäämme tyystin keinoälyn (tai diktaattorin) johtamaksi.

Kirjoittaja on Ars-Häme ry:n toiminnajohtaja, Hämeenlinna.

Päivän lehti

28.9.2020

Fingerpori

comic