Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Joutilaisuudesta

Kuva: Terho Aalto

Olisivatko ajat ihan tosiaan muuttumassa? Ajatus hiipi mieleeni, kun Yle Radio 1 lähetti tällä viikolla päivän mietelauseena otteita R.L. Stevensonin Joutilaiden puolustuspuheesta.

En voinut kuin hymyillä pehmeä-äänisen juontajan ladellessa menemään:

Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtaisen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa.

 

Stevenson oli minulle kulkurivuosinani rakas matkakumppani. Oli helpottavaa, että maailmassa, joka vaikutti kouristuksenomaisesti touhuavan milloin mitäkin, oli sentään edes joskus elänyt joku, jonka ajattelu oli kuin vettä janoiselle.

Kirjahyllystäni löytyy Stevensonin mainio essee ”Kävelyretkistä”, jossa sanotaan muun muassa:

Meillä on sellainen hoppu toimittaa kaikenlaista, kirjoittaa, keräillä kamppeitamme, saada äänemme kuuluviin hetken ajaksi ennen ikuisuuden pilkallista äänettömyyttä, että unohdamme sen ainoan, jonka pelkkiä osasia nämä kaikki ovat – me unohdamme elää.

 

Niin, olisivatko ajat tosiaan muuttumassa? Kestämmekö me nyt edes hitusen verran joutilaisuutta? Olisiko meidän mahdollista asettua aloillemme, antaa kaikkeuden olla niin kuin se on ja nauttia itsestämme sen sylissä, osana sitä kaikkea?

Sillä avaruuden lapsiahan me olemme, tähtipölystä syntyneitä, kotiplaneettamme soluja siinä missä kaikki muukin elävä, ja samasta elämän ihmeestä ja kaikkeuden kätketyistä lainalaisuuksista riippuvaisia.

Todellakin, muuttuneelta tuntuu maailma, kun huomaamme pahimpien pelkojemme oleva ainoastaan sitä mitä ne ovat; mielemme kyhäelmiä, jotka iäisyyden mittakaavassa kalpenevat tämän ihmeen äärellä.

 

Halusimme tai emme, me olemme yhtä, sillä planeettamme on ruumiimme jatke tai toisinpäin, ja me kasvamme planeetastamme kuin kasvit puutarhan penkistä.

Miten yksi ruohonkorsi olisi sen kummempi kuin toinen, miten yksi toista arvokkaampi? Ja vaikka rakentaisimme avaraan maisemaan kuinka monta aitaa tahansa, ei ruoho tällä puolen edelleenkään muutu sen kummemmaksi kuin ruoho tuolla puolen – kuin ehkä pelokkaassa mielessämme.

Mielemme tekee meille alati temppuja, ja me siitä kiihtyneinä ryhdymme hulluuden toimiin. Muutos on suuri, kun tempaisemme itsemme irti pyörteestä ja annamme niin itsemme kuin muiden olla mitä olemme ja missä olemme.

 

Luopuessamme edes pikkuriikkiseksi hetkeksi hankkeistamme, mitä ikinä ne nyt sitten sattuvat olemaan, voimme antautua hetkelle ja kokea yhteyttä johonkin suurempaan kuin minä yksin koskaan voi olla.

Olkaamme siis rauhassa ja kohdatkaamme nouseva päivä huolettomina. Kaikki huolemme ovat loppujen lopuksi vain harhautuneen mielemme luomusta. Kuinka mielelläni sanonkaan, että mielellämme on valta valita toisin.

Eikä meidän koskaan tulisi luopua tuosta vallasta.

 

Kirjoittaja on elämäntaiteilija, Planeetta Maa, Riihimäki.