Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Käsikirjoittaminen ei onnistu keneltä vain

Markku Pölösen kymmenen vuoden jäähy pitkässä elokuvassa on ohi. Sodan jälkeen asutustilan raivaavaa nuorta paria kuvaava romanttinen draama Oma maa valloitti kotiyleisön, joten seuraavaa rahoitusta tuskin tarvitsee yhtä kauan odottaa.

Jäähy tuli sinänsä syystä. Kaksi edellistä taiteellista ja kaupallista floppia Lieksa! ja Ralliraita olivat amatöörimäisiä tekeleitä, joista etenkin surkea käsikirjoitus hehkui kilometrien päähän. Ne olivat yksin Pölösen käsialaa.

Omaa maatakin Pölönen sanojensa mukaan väänsi vuosia, kunnes hankkeesta lopulta kiinnostuneen tuottajan ansiosta sen työstämiseen kiinnitettiin kirjailija Antti Heikkinen ja dramaturgi Paula Vesala. Etenkin Vesala vaati suuria muutoksia ympäri tekstiä.

 

Vesalaa elokuva saa kiittää vahvasta naisnäkökulmasta. Heikkisen roolia lehdistötilaisuus ei tarkkaan avannut, mutta ainakin Oma maa on rakenteeltaan jämerä ja ihmiskuvaukseltaan kohtalaisen uskottava yliromantiikassaankin.

Pölösen paras elokuva Koirankynnen leikkaaja pohjaa yhteistyöhön Veikko Huovisen kanssa. Pölösen heikoimmat tuotannot ovat hänen omin päin kirjoittamiaan.

Moni ohjaaja tykkää Pölösen tapaan väsätä käsikirjoituksensa itse, jos tuottajat ja rahoittajat sen sallivat. Se on ymmärrettävää. Teksti merkitsee elokuvalle samaa kuin näytelmälle – se määrittelee teeman, hahmot, rakenteen.

Koska ohjaaja kantaa päävastuun toteutuksesta, haluaa hän olla mukana sen keskeisessä lähtökohdassakin.

 

Käsikirjoittaminen – kuten yleensä kirjoittaminen – on kuitenkin oma lajinsa. Se vaatii rutkasti harjoittelua ja erityislahjatkin aivan kuten ohjaaminen, näytteleminen tai säveltäminen.

Ei siihen noin vain loikata, vaikka ohjaajilla tietysti on työssä ja koulutuksessa samantapainen elokuvallinen lähtökohta.

Ohjaajista löytyy hyviä kirjoittajiakin, mutta tavallista se ei ole. Monet mestariohjaajat ovat jättäneet rajansa ymmärtäen tekstien tekemisen sen hallitseville. Ison rahan tuotannoissa kuten Hollywoodissa ei tulisi kuuloonkaan, että käsikirjoittaminen jäisi ohjaajan vastuulle.

Jokaisen osa-alueen ammattitaitoa kunnioitetaan ja edellytetään. Suutari pysyköön lestissään.

 

Suomessa elokuvan julkisen rahoitusjärjestelmän sivutuotteena asiaan ei kiinnitetä samalla tavalla huomiota. Hyvämaineiset ohjaajat tehkööt itse tekstinsä siihen asti, kunnes pahasti floppaavat.

Samaan aikaan läjäpäin huolella koulutettuja käsikirjoittajia pyörittelee peukaloitaan.

Ammattimaisten tuottajien lisääntyminen alalla on onneksi hiukan vahvistanut käsikirjoittajien asemaa, kuten Pölösen tapauksessa. Oli aikakin.

 

Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.