fbpx
Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Suven tulo sitoo ihmiset monituhatvuotisiin perinteisiin ja vanhoihin myytteihin

Kuuntelemme samaa käen kukuntaa kuin ihmiset tuhat vuotta sitten, ja hetken aikaa Pohjolassa on hyvä olla, kirjoittaa muotoilija Paula Susitaival.
Kuva: Muu

Ensimmäinen käen kukku vihkii metsän.

Lehmät, metsän morsiamet, ajetaan silloin laitumelle. Sarvipäihin on painettu tuomenkukkaseppeleet. Vapauteen johtaa valkoinen ja vihreä portti, se on väännetty tuomen vitsaksista. Tuomipuun kuoressa ja kukissa huumaavana tuoksuva karvasmantelinen amygdaliini ilskottaa eläimiä. Ajatellaan, että se on merkki tuomen voimasta: puu varjelee saloilla vaeltavaa karjaa karhulta ja muilta metsän pedoilta.

Tuomen kukkiessa on pellavien kylvön aika. Liina sirotellaan vanhaan kaskipeltoon niin tiheästi, että lude voi sipsuttaa siemeneltä toiselle. Pellavan kylväjän tulee olla nuori neito saunapuhtaana, valkoisiin puettuna ja kupeet paljaana, vakassa muna ja ruosteista rautaa kylvö- ja kasvuonnea tuottamaan.

Pohjoisen ihmisen vuosi kiertyy kylmääkin kylmemmästä kirkkaaseen valoon. Valon kuukausia on vaikea sanoin kuvailla. Linnut kantavat valon mukanaan siivillään, laulavat lämmön kaikkien tietoon. Maailma muuttuu toiseksi. Jääkentät aukeavat lainehtiviksi ulapoiksi. Me muutumme, kun jokin sisällämme sulaa ja kiertyy kokonaan auki.

Ei valo lepoa tuo. Se tuo työn, koska pitkä talvi syödään tynnyreihin, orsille ja aittoihin säilöttyä kesän valoa. Keskikesällä poltetaan uusi kaski, kylvetään nauris ja juhannusruis kuumaan tuhkaan. Eläimet poikivat ja ihmisen lapsia laitetaan alulle.

Mittumaarin aikaan vuoden pisin päivä on tiheänään enteitä ja salattuja mahdollisuuksia. Luonnon lait kääntyvät ylösalaisin ja itiökasvi sananjalka kukkii lyhyessä taikayössä. Unikukka katoaa silmänräpäyksessä, muuttuu siemeneksi, jonka onnekas kulkija saattaa napata taskuunsa ja saada näkymättömyyden ja kielillä puhumisen lahjan.

Marjojen nimillä on meillä kutsuttu kaikkein rakkaimpia. Kesän avokäsin tuhlaama valo tiivistää marjoihin sen mikä on makeinta maailmassa. Muusta emme ole ikiaikoihin tienneet, koska mehiläinen ei meillä ole voinut koskaan villinä elää.

Vanhoissa myyteissä lauletaan silti hunajasta: kuinka kappaleina virrasta kokoon kerätty urho voidellaan mehiläisen taioilla takaisin henkiin. Mesi on tuhansia vuosia vanha muisto kielessämme ja kielellämme jostakin lämpimämmästä, vielä makeammasta, kaukaisesta paikasta josta lähdimme monta ihmisikää sitten kohti pitkää pimeää.

Tuhat vuotta sitten kuunteli joku kukkulintua kaiken vihreydessä. Me kuuntelemme samaa lintua yhä, ymmärrämme käen kielen ja laskemme kukkujen kumahduksia. Käki kutsuu kumppaniaan pesänvaltaukseen ja meitä kesän korkeaan messuun.

Hetkisen aikaa täälläkin on hyvä elää.

Kirjoittaja on muotoilija ja kulttuurialan sekatyöläinen, Hausjärvi.

Menot