Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Mistä puhumme, kun puhumme pelosta?

Kuva: Terho Aalto

Nuorena viis veisasin pakollisista asioista. Laudaturin paperit taskussa lähdin pitämään välivuotta, joita kertyi kahdeksan. Kuljin kuin tuulenhenki, hosumatta, aikaa oli kasapäin. Tein kotini sinne, missä sydämeni oli, vaikka luolaan.

Nyt minusta, joka en kuulemma osannut edes finanssejani hoidella, on tullut suurperheen isä, talollinen, velallinen ja yrittäjä.

 

Kun on elänyt 42-vuotiaaksi – hyvin tai vähän huonommin – velattoman, talottoman ja perheettömän miehen elämää, on mahdollista hieman vertailla. Siinä kun aiemmin kykenin katsomaan kaikkea sivullisena, olen nyt kymmenisen vuotta katsonut kaikkea osallisena.

Velka sitoo ottajaansa, mutta siinä kuin pankkiin, sitoo se myös koko siihen rakennelmaan, jonka osa pankki on. Kutsukaamme sitä vaikka yhteiskunnaksi. Vielä enemmän kuin velkani, sitovat lapseni minut osaksi kaikkea tätä, mikä on. Osaksi yhteisöä.

 

Mikä siis on muuttunut? Yksi huoneentauluistani on jo pitkään ollut Fernando Pessoan runo Vapaus. Tässä siitä osa:

Runous, hyvyys ja kaikki tanssit ovat suurta…

mutta lapset ovat parasta maailmassa,

ja kukat, musiikki, kuutamo ja aurinko joka tuhoaa

vain silloin kun se ei kasvata vaan kuivattaa.

Niin, vapaus. Vaan entä sitten, kun lapset ovat omiasi? Talo ja velka, omiasi molemmat. Ja yritys, omasi sekin. Miten otamme askeleemme nyt, ystävä hyvä, kun meillä on kaikki tämä? Mikä, jos mikään, on muuttunut?

Tämä: Minulla on pelko. Ja minulla on huoli.

 

Toki olen pelännyt aiemminkin. Kohtaamme pelon jo varhain, silloin kun äitiä ei yhtäkkiä näy missään. Kun musta koira ilmestyy pihamaalle kuin tyhjästä. Kun kävelemme luokkahuoneeseen ensimmäisenä koulupäivänä. Tai kun jää rasahtaa allamme.

Ihan jotain muuta on kuitenkin taustalla lymyävä hiljainen tunne, joka valtaa meidät aamuyöllä, kun yhtäkkiä mietimme, miten selviämme kaikesta tästä. Miten käy liittomme, miten lastemme, miten työmme, miten velkamme? Meitä kalvaa kasvava huoli kaikesta siitä, mitä meillä on – tai sitten siitä, mitä meillä ei ole.

 

Tänäänkin heräsimme – jälleen kerran – uuteen aamuun. Parhaimpina niistä kohtaamme päivämme pelotta. Olemme tosia itsellemme ja tosia toisillemme. Otamme askelia suuntaan, joka on tuntematon, mutta kutsuu meitä.

Annamme itsestämme, panemme lahjamme käyttöön. Heittäydymme hetken varaan ja luotamme, että se kantaa. Emme vaadi, vaan annamme sen, minkä voimme. Jaamme omastamme. Emme sano sitten kun, vaan sanomme nyt.

Otan avosylin vastaan pelon, milloin tahansa, kunhan siihen on aihetta. Huolen heitän yli laidan. Mitä minä sillä teen? Huolet saapuvat kyllä aikanaan. Olemme ihmeellisiä olioita ja selviämme mistä tahansa. Sen kun heittäydymme hetken varaan ja annamme sen kantaa.

Me olemme ihme! Avaruuden asukkaita, pallomme lapsia, kaikki yhtä ja samaa. Ja vahvoja, kunhan pidämme yhtä.

 

Olkaamme siis pelottomia. Maailma kantaa kyllä omansa. Huolet pitävät huolen itsestään, pidetään me huolta toisistamme.

 

Kirjoittaja on elämäntaiteilija, Planeetta Maa, Riihimäki.

Päivän lehti

4.12.2020

Fingerpori

comic