Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Oodi ilolle – Vapautus kosketuskammosta

Kuva: Picasa

Kun pikajuna pysähtyy äkisti, alkaa matkustajien hämmentävä odotus. Korona kiskaisi hätäjarrusta ja pysäytti jatkuvaan talouskasvuun kiitävän pikajunan.

Herättikö se meidät näkemään, ettei keisarilla ole vaatteita lainkaan? Paljaana seisova ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu vaan hauras ja haavoittuva, rakkautta ja hyväksyntää kaipaava kuolevainen. Itsekäs olento, joka elää joukoissa tai pienemmissä porukoissa, pyristelee elämisen ja vallantahdon ristiaallokossa.

Voisiko tämä vuosikymmen olla ihmiskunnan uusi kultakausi, aika jolloin otamme suuria kehitysaskeleita? Opimme virheistämme ja valjastamme osaamisemme yhteiseen työhön kohtuullisen elämän mahdollistamiseksi kaikille eläville.

Elämässään jatkuvaa epäoikeudenmukaisuutta kohtaavat ihmisryhmät ovat ainakin viime aikoina yhdistäneet voimansa.

 

Viimeisimmän kuukauden aikana olen ollut todistamassa kymmenien ihmisten käytännön yhteistyötä ja sen voimaa Kohtuus, yhteys ja tasa-arvo -näyttelyn rakentamisen ympärillä.

Lopputuloksena aukeni entiseen ostoskeskukseen tutkimusmatkailijan paratiisi. Vanha kulutuskulttuurin keidas tarjoaa 2020-luvulla löytöretken ihmisyyteen, koko kirjossaan.

 

Bulgarialaissyntyisen brittinobelistin Elias Canettin teos Joukko ja valta (1960) käy hyvin löytöretkeilijän oheislukemistoksi.

Canettin tutkimuskohteena on erityisesti se, miten ihminen yrittää käsittää ja ymmärtää maailmaa ja tarkastelee sitä joukkoilmiöiden ja vallankäytön luonteen kautta. Teoksen alussa hän sanoo: “Ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin tuntematonta kosketusta…Vain joukon jatkona ihminen voi vapautua kosketuskammostaan.”

Järkälemäisen teoksen kirjoittaminen vei Canettilta liki parinkymmenen vuoden ajan ja taustalla vaikuttivat hänen omat joukkokokemuksensa 1920–30-lukujen Saksassa ja Itävallassa.

 

Runoilija Friedrich Schiller elätteli hieman ennen Ranskan vallankumousta idealistista ajatusta koko ihmiskunnan veljeydestä, jota yhdistää ilo ja ystävyys, ja kirjoitti runon Oodi Ilolle.

Saman ajatuksen jakoi Beethoven, kun hän vuonna 1823 sävelsi jo täysin kuuroutuneena yhdeksännen sinfoniansa ja antoi Schillerin runolle äänen sinfonian viimeisessä osassa.

Teos on sen jälkeen omittu alkuperäisen idealisminsa kannalta hyvinkin ristiriitaisten aatteiden kannatteluun. Tällä hetkellä se on Euroopan unionin virallisena hymninä, tosin ilman Schillerin sanoja.

Yle Areenasta löytyy oivallinen dokumentti Beethovenin ysi, joka avaa teoksen maailmansuosiota. Päällimmäisenä dokumentista jäi mieleeni kommentti, jossa sinfonia tulkittiin kuuroutumisensa vuoksi ulkopuoliseksi jääneen säveltäjämestarin yritykseksi löytää kadottamansa yhteys muihin ihmisiin.

Oli miten oli, finaalia hyräilevät nyt ihmiset ympäri maailmaa.

 

Aatteiden vaatteista riisutussa taiteessa voi ilon ja energian voimalla syntyä yhteys ihmisten välille. Kun taas siirrytään paatokselliseen joukkohurmioitumiseen, askel on lyhyt totalitarismiin, jossa ajatuksen vapautta ei enää suvaita.

Armoitettu runoilija Risto Ahti teki vuonna 2008 oman tulkintansa kymmenestä käskystä taiteen ja luonnon näkökulmasta.

Ensimmäisen käskyn yksi mieleenpainuva kohta on seuraava: “Olkoon ihmisessä oleva energia nimeltään mikä tahansa; ilon kauheuden voi kyllä tunnistaa totuudellisesta puheesta, avoimesta katseesta. Olen nähnyt ihmisen kasvoilla tämänkaltaisen suoruuden. Alastomuuden, jolla ei ole muuta nimeä kuin energia, ilo – huutava valo. Kohtaaminen.”

Totisesti.

 

Kirjoittaja on Ars-Häme ry:n toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.

Päivän lehti

30.11.2020

Fingerpori

comic