Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Opetettaisiinpa kaunoa

Kuva: Terho Aalto
Kuva: Terho Aalto

Vanhin poikani ehti alakoulussa oppia kaunokirjoittamisen alkeet. Sitten, juuri kun hän alkoi innostua, koko homma loppui. Opetuksesta taisi tulla vapaaehtoista. Oletukseni on, ettei kaunoa opeteta enää missään.

Olisinpa väärässä. Ymmärrän kyllä, että päättäjät halusivat raivata tilaa jollekin nykyaikaisemmalle. Mieluiten sellaiselle, jota voi opettaa jollakin laitteella. Sama virtaus on halunnut viedä liitutaulut kaatopaikalle ja ripustaa älytaulut tilalle.

Harmi, sillä kukapa haluaisi mennä läpi nuoruutensa harjoittamatta kättään? Se taianomainen tunne, kun kynän sai jatkamaan keskeytyksettä kulkuaan, tuosta noin o:n pikku silmukan kautta suoraan ylös l:n loivaan kaarteeseen… Kuinka viehättävä olikaan se r:n pikku nylppy, mikä nautinto kirjoittaa vaikkapa sellainen sana kuin loru.

Lähes kuulen sen äänen, joka jostain aivojeni uumenista lähti uusien yhteyksien napsahdellessa auki. Onneksi nuorilla on sentään tägit ja graffitit.

 

Joskus hieman myöhemmin kirjoitimme kilvan omaa nimeämme kaikkiin mahdollisiin paperinkulmiin. Nimikirjoitusharjoituksia.

Varastin vanhemmalta siskoltani tavan, jolla hän oli kirjoittanut nimeni syntymäpäiväkorttiin niin, että jätti nimen päättävän i:n jälkimmäisen sakaran piirtämättä. Mikä lennokkuus, jono lenkkejä, ylös kurottava i ja piste i:n päälle. Se oli siinä. Minun nimeni!

 

Etunimeni oli helppo osa tuota riittiä, joka merkittävyydessään lähentelee vielä vanhempien aikojen tulikoetta. Sukunimestäni ei saanut aikaan oikein mitään tyylikästä, ja jonkinlaisena suhruna sen kirjoittaminen on säilynyt aina näihin päiviin.

Toisaalta, koko nimi on isäni isän jostain mystisesti keksimä nimi. 1900-luvun alkuvuosina oli yleistä vaihtaa nimeä. Isän vaari oli Suoranta, hän kun eli kyläpuuseppänä torpassaan, joka sijaitsi Torronsuon laidalla, suon rannalla siis.

Äiti tapasi isälle motkottaa nimestämme, eihän se ole oikein mistään kotoisin, ja kehotti isää ottamaan jälleen käyttöön Suorannan, joka sentään on kunnon nimi. Hämäläinen isäni ei koskaan ryhtynyt tuumasta toimeen, mitäs turhia, äiti nyt hötkyili yhdestä jos toisesta asiasta, karjalaisia kun oli.

Isälläni oli muuten huomattavan kaunis käsiala, mikä johti siihen että kauppias Eskola otti isän apupojakseen ja sittemmin suositteli häntä kunnan viskaalille, joka myöhemmin ilmoitti vahvana mielipiteenään, että Sepon tulee päästä klassilliseen lyseoon Tampereelle. Käsialansa siivittämänä Seppo päätyi lopulta pankinjohtajaksi.

 

Väitän, että sitä mukaa kun kirjoittamiseni sujuvoitui, sujuvoitui myös kanssakäymiseni niin koulutovereiden kuin lopulta koko yhteisön kanssa.

Ujo olin yhä ja arka, mutta onhan ihan eri juttu osata kirjoittaa kaunolla Heli (ala-asteihastukseni), Jaana (toinen ala-asteihastukseni), Anu (kolmas) tai Saara (kyllä vain, neljäs) kuin ainoastaan tuijottaa heitä kaukaa.

Helin kanssa istuimme kyllä Kuokkalankosken rannalla puunrungon päällä. Käteni hikoilivat ja punastutti. Heli pussasi minua ja lähti kotiinsa. Jäin katselemaan kosken pyörteitä.

Pelkään pahoin, ettei qwerty-näppäimistöstä irtoa vastaavia muistoja. Toivon olevani väärässä.

 

Kirjoittaja on elämäntaiteilija, planeetta Maa, Riihimäki.

Päivän lehti

23.10.2020

Fingerpori

comic