fbpx
Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Tavataan pandemian jälkeen kello kuusi

Kuva: Sara Aaltio

Mehän kaikki muistamme Jannen ensimmäisen luonnonlain: “ei kulttuuri kannata”.

Siis ei kannata siinä mielessä, että taide ei näin pienessä maassa tule taloudellisesti toimeen ilman yhteiskunnan tukea. Kannattavaa liiketoimintaa siitä ei tule koskaan.

Jos siis päätätte ryhtyä joskus upporikkaaksi ja ostaa huvijahdin, en suosittele väyläksi kulttuurialaa.

Siksi on taiteellekin äärimmäisen tärkeää, että elinkeinoelämä voi hyvin. Kyllä, on se taidekin osa elinkeinoelämää. Kulttuuri tarvitsee mesenaattinsa.

 

Nyt koronakaaoksen takia tilanne on kaikkialla huono, ja ongelmat kun tapaavat valua alaspäin, täällä ravintoketjun alkupäässä tuo luonnonlaki on muuttunut entistäkin armottomammaksi.

Esimerkiksi Verkatehdas on joutunut niin jyrkkään ylämäkeen, että se väistämättä näkyy myös sisällöissä. Emme pysty todennäköisesti pitkään aikaan mesenoimaan sitä määrää taidetta ja kulttuuria, johon olemme täällä Hämeenlinnassa tottuneet.

Ei siksi, ettemme haluaisi, vaan koska joudumme selviämistaisteluun, jossa priorisoidaan ylipäätään toiminnan jatkuminen lyhyellä aikavälillä yhtä laadukkaana kuin ennenkin. Toisaalta rakennetaan pohjaa sille, että aikanaan palataan siihen, mikä yksi Verkatehtaan tärkeimmistä tehtävistä on.

Mutta siihen voi mennä aikaa. Jos minulta kysytään, kauanko, suoritan valistuneen arvauksen: kolme vuotta.

 

Se on pitkä aika olla ilman yhteistuotantoja, pienten yleisöjen korkeakulttuuria, taidekasvatusta. Niitä sisältöjä, joita on tehty suuren yleisön sisältöjen tuomilla tuotoilla ja ennen kaikkea vuosien varrella kerrytetyillä resursseilla.

Nyt kun yleisötapahtumarajoitukset pienentävät tilojen yleisökapasiteettia, pienenevät suuret yleisötkin ja kuluu kaikki, mikä tulee.

Mitä sitten voimme tehdä, jotta kulttuurin diversiteetti Hämeenlinnassa säilyy? Eihän sellainen kaupunki, jossa tarjotaan pelkkää viihdettä, ole kovin kiinnostava paikka asua? Eihän?

Yksi keino on etsiä apua yhteiskunnalta. Sitä tarvitaan, kuten luonnonlaki sanoo. Näin on tehtykin. Nyt on syytä toivoa, että opetus- ja kulttuuriministeriö suhtautuu suopeasti taiteen ja kulttuurin elvyttämiseen Hämeenlinnan seudulla.

 

On kuitenkin yksi kelpo liiketoiminnan alue, jolla kriisinkin jälkeen on tilaus: kokoustoiminta. Vaikka kansa on kriisin aikana oppinut käyttämään etäkokoustekniikoita suvereenisti, on kaikille tullut myös selväksi niiden ongelmat.

Yhteisöllisyyden puute. Toisen ihmisen tulkitseminen. Mielialojen lukeminen. Suora kommunikaatio. Jokainen etäkokous alkaa sanoilla “kunhan tämä on ohi, nähdään elävänä jossakin”.

Yrittäkääpä pitää joskus kokous niin, että osallistujilla on paperipussit päässä. Ei ole kivaa.

Nyt jos koskaan tarvitaan laajempia ponnistuksia siihen, että tähän maan parhaassa paikassa sijaitsevaan hienoon kaupunkiin, jossa on maan paras kokoustalo, saadaan imuroitua kaikki se kokousväki, joka lähiyhteyksiä janoaa.

Kokousmatkailija tuo isäntäkaupunkiinsa käsittämättömän määrän rahaa eri tavoin. Eikö se kannattaisi ottaa vastaan?

Ystävät, nähdään pandemian jälkeen kello kuusi. Juodaan kahvit.

 

Kirjoittaja on Verkatehtaan toimitusjohtaja ja kulttuurin maailmankansalainen, Hämeenlinna.

Menot