Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Tämä outo ja kiehtova elämäksi kutsuttu seikkailu on tuonut eteeni useampia pieniä ihmeitä

Kuva: Terho Aalto
Kuva: Terho Aalto

Niin kuin ei nälkäinen tiedä syöneen vaivoista, on nuoruus tietämätön siitä mitä kaikkea vielä on luvassa.

Ja parempi niin. Voimme kulkea huolinemme huolettomina kunnes, kenties, saavumme Danten kuvaamaan hetkeen:

Elomme vaelluksen keskitiessä

ma harhaelin synkkää metsämaata

polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink’ oli

tuo salo kolkko, autio ja sankka!

Sit’ aatellessa vielä muisti säikkyy.

 

Sen kaltaisia ovat ajat olleet, että myös Jumalaisen näytelmän seuraava säe koskettaa minua:

Se karmea kuin kuolema on miltei;

vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon

kuvailla muunkin siellä kokemani.

 

Sillä onhan niin, että myös koettelemusten hetkinä maailma tarjoaa rikkauksiaan. Valikoimatta, niin sinulle kuin minulle.

Tässä yhden ainokaisen viikon aikana on tämä outo ja kiehtova seikkailu, jota elämäksi kutsumme, tuonut eteeni useampia pieniä ihmeitä. Vai suuriako ne ovat?

Oli hetki ruudun äärellä. Oi hyvä Jumala, mikä kokemus onkaan Pasolinin Matteuksen evankeliumi!

Miten tämä jumalanpilkastakin syytetty ohjaajamestari onnistuukaan loihtimaan tutusta tarinasta teoksen, joka vaikuttaa todemmalta kuin yksikään toinen näkemäni.

Aina siinä määrin, että yhtäkkiä minun on helppo kirjoittaa Jumala isolla kirjaimella, minun, joka tapaan hämmentyä tässä kohden, kun en osaa sanoa mikä ja millainen on se jumala, jonka nimelle annan sen suuruuden, mikä sille kuuluisi.

Niin kuin muka pitäisi tietää, ennen kuin voi tuntea.

 

Heti perään sattuma soitti minulle vanhan tutun laulun, jonka Kuusumun profeetta on aikoinaan muotoillut:

Voimmeko antaa hetken lipua hiljaa pois

Antaa tuomioidemme olla

Antaa anteeksiantamattomuuden olla

Antaa vihan ja rakkauden olla

Niin kuin meren aalto rantaan lyödessään

Antaa itsensä kadota kallion halkeileviin uomiin

Sitten vielä kohtaaminen, kaksikin, joissa jokin liikahti. Miten tämänkin nyt selittäisi, selittämättömän?

Tiedät kyllä, kun arjen pyörteen keskellä ihminen puhuu toiselle ja jotakin totuudellista tulee sanoitettua. Kun kaiken pikkumaisuuden, juorujen, panettelun, valtapelien, pyrkyryyden, minkä lie oman edun tavoittelun ja turhanaikaisen touhun keskelle saapuu hetki, joka antautuu totuudelle.

Eikä se totuus ole yhdessä tai toisessa, Se vain on, lankeaa kuin armo, jaetaan kuten parhaimmillaan jaamme leipämme; ahnehtimatta, oikeudenmukaisesti ja kiitollisin mielin.

Ymmärtäen, että vaikka voimme rakentaa leipätehtaan, emme voi luoda siementä, josta vilja kasvaa.

 

Vaikeinakin aikoina me voimme valita, mihin suuntaamme ajatuksemme, mitä lausumme kanssakulkijoille ja mihin voimamme panemme, olkoonkin vaikka hiipuvat. Olivat ajat mitä tahansa, me olemme täällä yhdessä.

Juuri nyt minä näen pääskysen ja kyllä, valitsen katsoa sitä.

Kirjoittaja on elämäntaiteiija, planeetta Maa, Riihimäki.

Päivän lehti

25.11.2020

Fingerpori

comic