fbpx
Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Tästä janosta syntyvät kulttuuri-ihmiset

Se, joka on kerran tullut puhutelluksi kulttuurin avulla, janoaa samaa kokemusta uudelleen ja uudelleen, kirjoittaa kirjailija Nelli Hietala
Kuva: Muu

Nuorille kirjoittavalta kysytään usein, mistä tietää mitä nuoret ajattelevat. Siihen tulee helposti vastanneeksi, että on ollut itsekin nuori tai että tekee taustatöitä.

Huojentavaa on, kun muistaa etteivät nuoret ole keskenään samanlaisia, niin kuin eivät muutkaan ikäryhmät. Kirjoittamisen kannalta se tarkoittaa, että jos kirjoittaa yhden lukijan mielestä epäuskottavan hahmon, voi toinen lukija olla eri mieltä. Siinä missä aikuiset kuvittelevat, että on olemassa tietynlainen nuoruus jota kirjoissa etsitään, kuvittelevat nuoret, että on olemassa tietynlainen aikuisuus, joka saavutetaan toistamalla tiettyjä rituaaleja.

Nämä rituaalit kulminoituvat usein parisuhteiluun ja päihteiden käyttöön. En itse onnistunut oikein kummassakaan, minkä vuoksi nuoruus on jäänyt vahvasti mieleeni. Kirjailijathan kirjoittavat usein siitä, mitä eivät ymmärrä.

Nuorten ääntä peräänkuulutetaan säännöllisesti niin mediassa kuin kulttuurissakin. Suomen Kulttuurirahasto aloitti vuonna 2017 Taidetestaajat-hankkeen, joka tarjoaa taidekokemuksia kahdeksasluokkalaisille. Esimerkiksi Hämeenlinnan taidemuseossa on ensi syksyyn saakka esillä nuorten koostama Elämän ääressä -näyttely, jonka on arvioinut jo 600 nuorta.

Kun itse olin yläkouluikäinen, kävimme katsomassa Sairaan kaunis maailma -elokuvan. 1990-luvun nuorisokuvaukset vieraannuttivat minut ikäryhmälleni suunnatusta kulttuurista siinä määrin, että hyppäsin suoraan vanhemmille tarkoitetun, enemmän sävyjä sisältävän materiaalin pariin.

Jos vertaa sen aikaisia nuortenelokuvia vaikkapa tänä keväänä ensi-iltansa saaneeseen Tytöt tytöt tytöt -leffaan, on helppo nähdä, ettei nuorisokuvausten ole enää pakko olla päihdehuuruista rankistelua.

Taidetestaajien arvioita selatessa käy ilmi, että viidennes ikäryhmästä ottaisi uudelleen osaa kulttuuririentoihin vain siinä tapauksessa “jos olisi pakko”. 1990-luvulla varttuneen näkökulmasta on kuitenkin hienoa, että nuoret ylipäätään pääsevät näyttelyihin ja konsertteihin ja että heidän mielipiteistään ollaan kiinnostuneita.

Ei valtaosa aikuisistakaan käy taidenäyttelyssä edes yhtä kertaa vuodessa. Lienee siis turha odottaa, että nuoretkaan sankoin joukoin innostuisivat oopperasta tai baletista.

Kirjailijavierailuilla huomaa usein, että suuri osa ikäryhmästä ottaa osaa tilaisuuteen, koska opettaja on käskenyt. Useimmiten porukasta erottuu kuitenkin jokunen oppilas, joka on aidosti kiinnostunut.

Kun yhä suurempia joukkoja altistetaan kulttuurille, löytyy innostuneitakin enemmän. Taiteesta voi koota tilastoja ja tehdä mielipidemittauksia, mutta taidekokemus tilastojen takana on henkilökohtainen.

Se, joka on kerran tullut puhutelluksi, janoaa samaa kokemusta uudelleen ja uudelleen. Tästä janosta syntyvät kulttuuri-ihmiset.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.

Menot