Kolumnit

Kulttuurivieras: Todellisia elokuvahetkiä

Kuva: -

Jotkin hetket elämässä ovat kuin kohtauksia elokuvasta. Ja silti niin totta. Noista hetkistä jää unenomainen tunne, niitä elää uudelleen ja uudelleen.

Kiiruhdan tapaamiseen Helsingissä. Astun ison talon aulaan ja odottelen palvelutiskillä kulkukorttiani. Havaitsen puhelimeen puhuvan naisen kävelevän ohitseni hissille. Suuntaan itse hissiin ja kuulen etäisesti tutun äänen edelläni.

Näen hissin peilissä puhelimessa puhuvan naisen kasvot, hän seisoo selin minuun päin. Katseidemme kohdatessa peilin kautta tajuamme tuntevamme toisemme, olemme sukua toisillemme. Emme ole tavanneet yli kymmeneen vuoteen.

Hetken sattumanvaraista kohtaamistamme päiviteltyämme toteamme, että meillä on sama matka, siis viidenteen kerrokseen.

 

Hissimatka on kuin hidastettu elokuvakohtaus. Se tuntuu kestävän ikuisuuden, niin paljon ehtii tapahtua.

Hämmästyksestä toivuttuamme puheelle ei tule loppua. Lapsena yhdessä vietetty aika muistuu mieleen. Mietin, etten ehkä aina ollut kiva leikkikaveri. Nauramme asialle. Saan anteeksi ja annan anteeksi toisen hölmöydet. Lapsiahan olimme.

Hetkeä myöhemmin viidennessä kerroksessa odotamme sisäänpääsyä saman lukitun lasioven takana. Käy ilmi, että toinen meistä on paikalla työasioissa ja toinen on samaisen organisaation palvelunkäyttäjä. Huomaan yksityiskohtia, kuten oven takaa kajastavan valon.

Sukulaisnainen kertoo saaneensa diagnoosin vuosi sitten. Hän jatkaa olevansa helpottunut, sillä hän on 37 vuotta kuvitellut olevansa tyhmä. Kuulen huumeista, hengenvaarallisista tilanteista, otsikoista lehdissä, paniikkitiloista sekä ahdistuksesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä.

 

Ovi avautuu. Astumme pitkään käytävään, kättelemme hämmentyneinä. Sukulaiseni kävelee käytävän toiseen päähän ja minä toiseen. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet meneillään olevaan todellisuuteen.

Jälkikäteen palaan kohtaamiseen yhä uudelleen, koetan tavoittaa sen tunnelmaa. Oliko todella niin, että sukulaiseni ei itse asiassa ollut katkera? Sitä on vaikea uskoa, sillä itse olen vihainen, turhautunut ja surullinen. Miten ihmeessä asiat voivat mennä niin pieleen? Oltaisiinko häntä voitu auttaa jo aiemmin?

37 vuotta on ihan todella pitkä aika kuvitella olevansa tyhmä. Itse asiassa kaikista tyhmin, kuten hän tarkensi. Siinä tulee helposti mieleen, ettei viitsi yrittää, kun ei kumminkaan onnistu. Varsinainen tragedia.

Totuus on usein elokuvaa ihmeellisempää. Ollapa meillä kykyä nähdä ja kohdata ihminen. Että jokainen voisi enemmän vaikuttaa oman elämänsä elokuvan tyylilajiin.

 

Kirjoittaja on Kettukin toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.