Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Valokuvan taika – Nykyisin kuvasta ei ehdi syntyä kertomusta, hädin tuskin tarinan alkulausetta

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Joku saattaa vielä muistaa vanhan ja oudon tavan: isovanhempien valokuva-albumista löytyy ehkä henkilökuvia, joiden yläpuolelle on merkitty kynällä ristinmerkki.

Kuollut ihminen merkittiin myös albumiin kuolleeksi. Muistan, kuinka lapsena isovanhempieni valokuvakansioita selatessani pysähdyin tuijottamaan ristillä merkittyä henkilöä. Kuva tuntui pelottavalta ja kohtalokkaalta.

Joskus kävin tarkistamassa, oliko valokuvakansioon ilmestynyt uusia ”kuolleita”. Ja teinpä kerran niinkin, riiviö kun olin, että otin kynän käteeni, ja ehdin raksia ristit kymmenien minulle tuntemattomien henkilöiden ylle, kunnes mummo yllätti minut ja kiskaisi albumin pois ulottuviltani.

Kuvat olivat ennen aikaan tärkeitä ja arvokkaita. Valokuva-albumit toimivat kertomusten säilyttäjinä ja sukuhistorian lippaina.

Nykyajan diginuori ihmettelisi muinaisia ajanviettotapoja: valokuvat kasattiin pöydälle ja kaikki vauvasta vaariin kerääntyivät sohvalle ”katselemaan kuvia”.

Yhteinen valokuvien selaushetki manasi menneet esiin. Vuosikymmenet ja kokonaiset historianjaksot puhkesivat elämään ihmisen kokoisina kertomuksina.

Nykyihminen näpäyttää kuvansa Instagramiin tai Facebookin sivulle, josta ne katoavat uusien tieltä unohduksiin. Kuvasta ei ehdi syntyä kertomusta, hädin tuskin tarinan alkulausetta.

Puolalainen elokuvaohjaaja Krzysztof Kieslowski pohti muistamisen vaikeutta, toden ja kuvitelman lomittaisuutta:

”Muistelemme usein menneitä, yksittäisiä tapahtumia, mutta emme pysty enää rakentamaan tapahtumien ketjua. Ne, joilla oli pääosa noissa tapahtumissa, eivät ole enää kertomassa meille mitä tapahtui.”

Kuvat toimivat kokonaisten sukujen muistipankkina. Ihminen rakentaa niiden avulla itseymmärrystään. Samalla hän rakentaa kaaokseen järjestystä.

Tarinoiden kautta löytyy selityksiä sille miksi me olemme juuri tällaisia – millaisen ketjun yksi pikkuruinen lenkki olemme, tahdoimme tai emme.

Kun katselen isovanhemmistani otettuja valokuvia, tarkastelen usein heidän ilmeitään ja asentojaan. Koetan päästä pintaa syvemmälle, tuohon hetkeen, juuri ennen kameran räpsähdystä.

Joskus olen kuulevinani naurahduksen, joskus tuskastuneen huokaisun. Joskus saatan hämmentyneenä katsoa kuvaa itsestäni: tuollainenko minä tosiaan olin?

Kuva valehtelee harvoin, sitä ei voi selittää olemattomaksi.

Valokuviin kätkeytyy ihmeellinen taika: niitä katsellessa aika muuntuu yhtäkkiä elastiseksi, sekunnit venyvät vuosiksi.

Taaksejääneisiin tapahtumiin on todellakin mahdollista palata. Ajan voi pysäyttää. Hetki on tallennettavissa.

Ja kun kuvat sysäävät meissä tunteita ja ajatuksia liikkeelle, kerromme ja kertaamme yhä uudelleen muistomme, jaamme niitä toisillemme. Kuvista muodostuu meidän tarinamme.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.

Päivän lehti

29.11.2020

Fingerpori

comic