Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Vanha mies

Kuva: Terho Aalto

Tapasin vanhan miehen. Sellaista sattuu, kesäkahviloissa. Kova jutunkertoja. Ei vaan kuullut mitään, kuulolaitteesta huolimatta.

– Kaveri losautti korvan juuressa. Tuli sorsastettua siihen aikaan. Ei vaan tullu niitä suojaimia pirettyä. Sinne jäi kuulo, mitä ny toisella vähä. Ei sitä ajatellu. Ny harmittaa. Vaan minkä sille ny enää mahrat.

Niin, minkä sille enää. Sellaisia me olemme. Teemme sen, minkä teemme. Usein sen enempiä ajattelematta. Ja sitten jälkikäteen kaduttaa. Tulee hetken huumassa tehtyä yhtä. Yksi johtaa toiseen. Syntyy sitoumuksia. Tottumuksia. Velkoja.

Eivätkä asiat aina mene niin kuin kuvittelee. Vastaan tulee esteitä. Ajaudumme umpikujiin.

 

Silti, ja siitä huolimatta, ihminen ei vähästä muuta kurssiaan. Tottumus on toinen luonto, muutos vaivalloista ja muut syyllisiä. On helpompi jatkaa totutulla tiellä. Syntyy uria. Ne vievät mennessään.

Aika kuluu, tulee vanhuus. Saattaa olla, että se tuo kypsyyden huomata, että toisinkin olisi voinut. Vaan mitäs sitä. On jo liian myöhäistä. Nyt.

Silti aina on vain nyt. Ja nyt on aina hyvä hetki puntaroida sitä, mitä nyt haluaa. Tämän hetken ajatus on huomisen sana ja ylihuomisen teko. Ei vaadita kuin puntarointia ja päätös.

Onhan elämä ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut, kuten Saarikoski kirjoitti.

 

Tai ehkä ei tarvitse ottaa vastaan enempää, kuin tämä nyt. Antautua sille. Antaa sen kertoa, mikä on oikein. Sydän pettää, järki vie harhaan, mutta tämä hetki kantaa aina.

Silloinkin, kun ympärille on kasvanut muurit eikä tietä ulos näy.

Me saatamme olla hullulla tiellä, sinä ja minä. Harkintaa siis, ennen kuin vastassa on muuri tai ympärillä rauniot. Kuuloni voisin vielä virheistäni minäkin antaa, mutta ajatuksen vapautta – en koskaan.

 

Kirjoittaja on elämäntaiteilija, Planeetta Maa, Riihimäki.

Päivän lehti

30.10.2020

Fingerpori

comic