Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Nyt mennään vanhasta uuteen!

Kuva: Terho Aalto

Asetutaanpa hetkeksi pieneen kantahämäläiseen radanvarsikaupunkiin. Tässä kaupungissa, jonka asukas minäkin satun olemaan, oli vielä hetki sitten käynnissä myllerrys.

Kaupungissa muutettiin rakenteita, yhdisteltiin työtehtäviä, organisaatioita ja toimintoja. Itse asiassa hetken tuntui siltä, että kaikki mahdollinen ja jopa mahdoton yhdistetään, saneerataan, leikataan tai lakkautetaan. Samaan aikaan suunniteltiin uutta uljasta kaupunkia.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

 

Vanha maailma tykkäsi kopioida ja monistaa. Siinä mielessä, olkoonkin teknologisen vallankumouksen jälkeläinen, vanha maailma oli edelleen myös teollisen aikakauden lapsenlapsi. Vanha maailma tykkäsi siitä, että ihmiset ovat kuuliaisia ja tekevät sen, mitä pitää, ei enempää eikä vähempää, kuin liukuhihnan äärellä ikään.

Jos joku jossain menestyi – mikä tarkoitti rikastumista – alkoi vimmattu matkiminen. Nyt tullaan siihen, mihin myös kantahämäläisen radanvarsikaupunkimme uudet uljaat suunnitelmat kaatuivat.

Ne kun olivat yksi toisensa jälkeen kopioita jostain toisaalta, vanhan maailman vanhoja malleja.

 

Samaan aikaan toisaalla uusi maailmaa jo puski itseään näkyväksi kuin keväinen leskenlehti. Ja, arvoisat kanssamatkustajat, tässä kohden tämä piskuisen viruksen valtaama planeetta näytti voimansa.

Tässä on se hyvä, joka ensi alkuun näyttäytyi niin pahana. Uusi tilanne antaa tilaa kaikelle sille, joka meidän ajatustemme multavassa maaperässä hiljalleen on kasvanut. Katso, kuinka se itää, uusi ymmärrys!

Yhtäkkiä meillä on aikaa huomata kaikki se, mikä lopulta on arvokasta. Tuolla joku tarjoaa apuaan, tuolla joku nauttii kevätauringosta, tuolla joku kaivaa varaston nurkkaan unohtunutta pyöräänsä ja tuolla yksi ilahduttaa lähimmäistään ja vie toisen rappusille lämmintä leipää.

 

Niin Daavid taas kerran kukisti Goljatin. Ja niin luhistui myös se korttitalo, jota oltiin vääjäämättömyyden nimissä rakentamassa piskuiseen kotikaupunkiimme. Mikä lopulta olikaan vääjäämätöntä? Mikä kaikista ihmisen pakoista todella oli pakko? Mihin ajatuksemme kääntyivät, kun epävakaa aikakausi koitti?

Voimme siis rauhassa olla sitä, mitä olemme. Eikä siinä kaikki, voimme tehdä sen yhdessä, yhteisönä. Kaupunkimme saa rauhassa olla piskuinen, jos kohta sen vetovoima kasvaa muuttuneessa tilanteessa kohisten kuin keväinen Vantaanjoki.

Voimme pitää vehreät asuinalueemme lähikouluineen, pienet omakotitalot kasvimaineen ja omenapuutarhoineen sekä pikkukaupungin mittakaavaan hyvin istahtavat kerrostalomme. Voimme rakentaa uutta, sopuisan kokoisena ja kukoistavien puistojen rytmittämänä. Sillä meidänhän nämä kaupungit ovat, sinun ja minun.

 

Nyt, kun kaipauksemme johonkin muuhun on herännyt, kuka enää haluaa takertua vanhoihin asenteisiin? Kuka enää haluaa aina vain enemmän, kun jokainen hetki on itsessään täysi ja ainutkertainen?

Kuka enää haluaa typistää itsensä vanhan vallan lakeijaksi, kun vaihtoehtona on kasvaa omaksi kukoistavaksi itsekseen? Tässä me olemme, kotonamme maailmankaikkeudessa, sinä ja minä.

 

Kirjoittaja on elämäntaiteilija, Planeetta Maa, Riihimäki.