Kolumnit

Kulttuurivieras-kolumni: Vihan hedelmät

Kuva: Muu
Kuva: Muu

On pitkälti internetin ja sosiaalisen median ansiota, että viha on tullut ulos kaapista ja voi hyvin. Tänä päivänä voi kuka tahansa parissa sekunnissa rymäyttää aggressionsa satojen, jopa tuhansien lukijoiden niskaan ja saada heti vastakaikua sanoilleen.

Ennen internetiä tavallisella ihmisellä oli ainoastaan yksi julkinen kanava: mielipidekirjoitus sanomalehdessä. Ja ennen kuin ryöpsähdys oli muiden luettavana, oli kirjoitus raapustettava paperille, lähetettävä postitse lehden toimitukseen, jossa sen sisältö tarkistettiin, ehkä sensuroitiinkin, eikä sittenkään ollut kirkossa kuulutettu, että sitä edes julkaistiin.

Viha ehti jopa laantua siinä vaiheessa, kun se oli kirjoitettu. Aika monta tekstiä on aikojen saatossa suutuspäissä kirjoitettu, mutta hetken harkinnan jälkeen ne on nakattu roskakoriin. Sosiaalisessa mediassa tätä harkinta-aikaa ei käytetä. On syntynyt käsite nettiraivo.

Taannoin törmäsin eräässä kirjallisuusblogissa muille blogisteille asetettuun kysymykseen: ”Mitä kirjaa vihaluet?” Itselleni termi oli uusi, ja otin selvää, mitä sillä tarkoitetaan.

Vihalukemisen motiivi on kuulemma nostattaa vihan, raivon ja halveksunnan tunnetta kirjoittajaa ja hänen tuotoksiaan kohtaan. Vihalukemisella tavoitellaan siis vihantunnetta. Vihalukeminen voi myös johtaa vihakommentointiin tai vihapostin lähettelyyn.

Jäin miettimään ilmiötä. Mieleeni juolahti, onko tällaisessa tarvehakuisessa raivonruokinnassa kysymyksessä peräti psykokemiallinen tausta. Onko niin että omaa sielunelämän tylsyyttä koetetaan terävöittää adrenaliinibuusteilla?

Väkevä vihashotti silloin tällöin nautittuna voi olla koukuttava elämys. Ihmismieli on omituinen värkki, joka voi oppia käyttämään polttoaineenaan negatiivisia tuntemuksia.

Hyvä itseilmaisutaito antaa meille keinot käsitellä omia vihatuntemuksiamme. Vihantunne ei ole ihmisyyteen kuulumaton piirre, vaan myös keino suojautua dominoivilta voimilta.

Ryhmässä on yleensä aina yksilö, joka vainuaa heikkoutemme ja käyttää niitä hyväkseen, ellemme uskalla asettaa rajoja suojaksemme. Yksityisiä päiväkirjoja ja intiimejä kirjeitä ei ole aikojen saatossa kirjoitettu turhaan.

Se puuduttava tai tuhoava voima, joka mieltämme välillä jäytää, voi kutistua pienemmäksi tai peräti haipua olemattomiin, jos osaamme sanallistaa tunteitamme ja ajatuksiamme.

Kirjoittaminen on äänetöntä puhetta toiselle ihmiselle – ja erityisesti meille itsellemme. Kun asia kirjoitetaan näkyviin, sille tulee muoto.

Ja kun maltamme etsiä oikeat lauseet, osaamme ilmaista rakentavasti sen, mikä mieltämme painaa. Voimme sanoa sen lopulta jopa ääneen.

Silloin saatamme huomata, että mieltämme piinaava asia onkin jo liukenemassa ajatuksistamme eikä paina enää sydäntämme.

Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.