Kolumnit

Kulttuurivieras: Sharon Stonen kanssa samassa veneessä

Terveisiä kauniista Pariisista! Pääsimme poikani Leevin kanssa Paris Art & Movie Awards -festivaalille pitkien elokuvien käsikirjoitusten sarjassa kuuden finalistin joukkoon mustalla rikoskomediallamme The Baron of Nulford.

Voittoa ei lohjennut, mutta kokemus oli herkullinen jo siksi, että palkintogaalassa saimme ihailla dokumentit tuottajana voittanutta supertähteä Sharon Stonea parin metrin päästä. Pääsimmepä yhteiskuvaankin legendaarisen Le Grande Rex -teatterin lavalla.

 

Kuulostaa hohdokkaalta, ja olihan kekkeri hiukan sitäkin minulle laatuaan ensimmäisenä. Pääosin PAMA:n kaltaiset lähinnä lyhytfilmeihin keskittyneet festivaalit ovat arkisia ja työntäyteisiä kohtauspaikkoja, jossa suurempia ympyröitä havittelevat tekijät etsivät yhteistyökumppaneita.

Käytännössä se tarkoittaa tarpeeksi paksulla lompakolla varustettuja tuottajia ja levittäjiä. Heistä – tai tarkkaan ottaen rahasta – on alalla huutava pula suhteessa taiteelliseen henkilöstöön.

Festivaalin päällimmäisin kokemus olikin järkytys. Kisoihin pääsee yleensä korkeintaan yksi kymmenestä tarjokkaasta, ja osalla festivaaleista taso on korkea.

Silti edes kansainvälisen kilpailun voitto, saati osallistuminen, ei takaa kuin ehkä varovaisen kiinnostuksen isoista produktioista päättävien silmissä. Niitä kaikki jahtaavat.

 

Tungosta kuvaa, että näimme sellaisenkin ihmeen kuin parikymmentätuhatta euroa maksaneen täyspitkän, talkoina ammattimaisesti tehdyn ranskalaisen rikosdraaman. Yleensä budjetteihin pannaan pari nollaa lisää.

Oman ongelmansa luo se, että julkisten ja yksityisten tuottajien kriteerit ovat usein eri planeetalta. Täytyy päättää ajoissa, kumpia hanke etupäässä liehittelee.

Vaikka pari vuotta hieromamme käsikirjoitus pääsi jo toiseen finaaliin Torontossa, en uskalla edes arvailla tuotantoon yltämisemme voittajakerrointa. Elokuvan pääomavaltaisuuden ja sattumanvaraisuuden vuoksi puhutaan varmasti prosentin murusista.

Toki rahalliset korvaukset saattavat kavuta parhaassa tapauksessa mittaviksi, mutta taloudelliselta kannalta riskin ja tuoton suhde on surkea.

 

Paljon paremmassa asemassa ei ole edes Stone, joka hakee festivaaleilta levitystä puolituntiselle dokumentilleen natsien keskitysleireistä. Keräämästään mediahuomiosta huolimatta megajulkkis on muiden kanssa samalla viivalla.

Jos elokuva ei sytytä, Stonen nimi ei puntarissa ylettömästi paina.

Toisin kuin yleensä festarivieraat, Stone tuskin kärsii rahapulasta. Mutta muiden tapaan turhautuneelta uransa huiput taakseen jättänyt tähti vaikutti. Se on alan varmasti yleisin ammattitauti.


Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.