Kolumnit

Kypsymätön aikuinen jatkaa hiekkalaatikon riitoja

Kuva: Samu Pirinen
Kuva: Samu Pirinen

Jokin aika sitten istuin palaverissa, jossa oli koolla tehtävissään päteviä, akateemisesti koulutettuja aikuisia ihmisiä.

Tai niin ainakin luulin.

Oppiarvo ja ikä eivät nimittäin takaa kypsyyttä. Aikuistenkin kesken tunnelma voi olla kuin hiekkalaatikolla: Mä rikon sun kakun! Mun kakku on isompi kun sun kakku!

Tapaus palautti mieleen kokemuksia kiusaajista.

Hiekkalaatikolla ilkeitä toisilleen olivat joskus kaikki. Tapailtiin ihmisiksi elämisen alkeita ja suuria tunteita: kateutta, raivoa ja myötäintoa. Onnekkaimmilla oli apunaan omat kipupisteensä tunnistanut, tasavertaisuuden päälle ymmärtävä aikuinen.

Alakouluiässä sitkeimmät kiusaajat olivat levottomia poikalapsia. He kompensoivat pehmeää sisällään ulkoisella kovuudella – eivät niinkään omasta syystään kuin tarvitsemansa tuen puutteessa.

Yläkoulussa julmimpia toisilleen olivat ne tytöt, joiden usko omaan ihanuuteensa ei riittänyt, vaikka suosio oli suuri. Piti varmuudeksi alentaa toinen, jotta saattoi nostaa itseään.

Tyttöjä häiriköivät myös kasvuaan kipuilevat pojat, joskus suoraviivaisen väkivaltaisesti.

Kotitaloustunnilla kiljuttiin kivusta, kun pojat ruoskivat märillä pellavaisilla keittiöpyyhkeillä takamuksille. Todellisuudessa halu oli tehdä tuttavuutta houkuttelevaan, koskettaa hellästi.

Aina kasvukivut eivät jää hiekkalaatikolle ja kouluvuosiin.

Olen työhistoriassani todistanut muun muassa miespuolisen esimiehen nuoreen naiseen kohdistamaa seksuaalissävytteistä vallankäyttöä. Aikuisten naisten tarpeesta lytätä toinen nainen olen saanut osani omakohtaisestikin.

En malta olla ajattelematta, että nuorta alaistaan häiriköivä pomomies on kuin tyttöjä rätillä roiskiva teinipoika.

Kollegaansa kyykyttävässä keski-ikäisessä naisessa taas on jotakin kovin samaa kuin tytössä, joka tarkastelee itseään epävarmana peilistä. Ansioluettelostaan huolimatta hän ei vieläkään usko olevansa riittävän pätevä.

Hiekkalaatikkoikäisten käytökseen on helppo suhtautua ymmärtäen. Lapsille ei kannata raivostua, sillä ihmisiksi oleminen on karttuva taito. Viisaampaa on opastaa.

Painotamme pikkuväelle, että hankalimpienkin kanssa on osattava leikkiä: kun kaveri näkee, miten sinä toimit, hän oppii olemaan hyvä muille.

Aikuisen kiusaajan kohdalla kärsivällisyyttä koetellaan. Pitäisihän tuon osata käyttäytyä!

Kätevintä onkin kääntää selkä sellaiselle, joka on vastuussa teoistaan mutta silti ilkeä. On paljon helpompaa vetäytyä yhteistyöstä kuin alkaa kasvattaa keskenkasvuista aikuista.

Valitettavasti tulos on sama kuin jos jättäisi yhteiselämää opettelevat pienokaiset vaille valvontaa ja ohjausta. Aikuinen nimittäin hyökkää toisen kimppuun täsmälleen samasta syystä kuin leikki-ikäinen: kyky elää ihmisiksi on vasta oraalla.

Haaste on jaksaa uskoa, että oraalla on aina yhtä kuin hento alku.

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.