Kolumnit

Luokkataistelu takaisin urheilukentille

On hyvä, että kohta on taas itsenäisyyspäivä ja pian sen jälkeen Suomen Turku julistaa joulurauhan. Muutoin ei suomalaisen sielun syvimpiä sopukoita suloisesti sivelevää Maamme-laulua ja kansallistunnetta mahtipontisesti nostattavaa Porilaisten marssia enää julkisesti esitettynä kuulekaan.

Lontoon olympialaisissa ei tule kultaa, siellä ei kuulla kansallislauluamme palkintoseremoniassa. Pasilan studiokaan ei soita porilaista, kuten vanhaan hyvään aikaan voiton jälkeen kuului asiaan.

Missä vika? Työ on siirtynyt tehtailta studioihin ja kyntöauran kurki on vaihtunut turbonelivedon nojatuoliohjaamon hipaisunäppäimiin. Halkomiehen, sepän, ojurin ja ahtaajan työt on koneellistettu urheilumenestyksestä piittaamatta. Raskaan työn raatajia ei juuri ole eikä näin ollen lujaa peruskuntoa, joka olisi välttämätöntä urheilumenestyksessä.

Vakava virhe oli myös suomalaisen urheiluliikkeen eheytyminen 1990-luvun alussa. Sitä ennen urheiltiinkin luokkakantaisesti samaan tapaan kuin käytiin tansseissa, elokuvissa tai ruokakaupassa. Värillä oli väliä.

Työläisten TUL otti mittaa porvarien SVUL:sta. Suorituksia siivitti aito ja leppymätön luokkatietoisuus. Punapaitojen piti näyttää sinivalkoisille porvarisnulkeille ja näiltä puolestaan löytyi aina jotain ylimääräistä punaveljien nujertamiseksi. Tähän kannustettiin avoimesti myös kotona ja seurojen tilaisuuksissa, jopa joissakin kouluissa.

Olympiapaikoista käytiin kiivas luokkakantainen kilpa ja se tuotti voittajia. Suomalainen yltää aina parhaimpaansa kaunaisena ja hiukan katkerana.

Muutama vuosi sitten pääsin katsomaan, mistä kenialaisten hämmästyttävä urheilumenestys juontaa alkunsa. Istutin puun nakurulaisen kyläkoulun pihaan yhdessä 9-vuotiaan Rhinet Fingizuzun kanssa. Tyttö kuuluu pitkänsalskeaan masai-heimoon ja kulki jalan kymmenen kilometrin koulumatkansa. Savannin yli juostaan ja valmentajan virkaa tekevät leijonat ja muut pedot. Juoksuharjoittelu savannilla on näin erityisen motivoivaa.

Tuota pikaa Rhinet pukee päälleen maansa edustusasun ja valloittaa stadionit. Lontoossa tyttöä ei vielä näkynyt, mutta ehkä olympiadin päästä Riossa. Painakaa nimi mieleenne: Rhinet Fingizuzu.

Rahakaan ei kultakuumeeseen tepsi, mutta toivoa suomalaisilla on silti. Mutta vain, jos lopetetaan koulukyydit ja avataan kyläkoulut uudestaan.

Me kirkonkyläläiset emme unohda ikinä, että koulujen välisissä hiihdoissa ”mettäkulmalaiset” juhlivat aina, samoin yleisurheilun pitäjänmestaruuskilpailujen kestävyyslajeissa.

Mikäli mainitut menetelmät eivät menetettyä urheilumainetta tuo takaisin tai tie tuntuu liian katkeralta ja kiviseltä, on helpompikin tapa palauttaa ainakin Porilaisten marssi Yleisradion ohjelmistoon.

Kansallinen radioyhtiökin voisi lopulta avata ikkunansa maailmalle, astua arkitodellisuuteen ja päivittää ohjelmatoiminnan säännöstönsä.

Kun ei kerran tule kultaa eikä kunniaa, enintään satunnaisia pistesijoja, pitää jo saadun pisteen kunniaksi soittaa Porilaisten marssi.