Kolumnit

Maailmanloppu on peruutettu

 

Jos luet tätä kolumnia, meni maya-intiaa­nien muinainen ennustus mönkään.
 
Hälyttäviä tietoja maailmanlopun peruuntumisesta on kyllä tihkunut jo pari viikkoa. Aika paha niitti oli, kun Guatemalan kulttuuriministeri kertoi tv-uutisissa, ettei moista ennustusta ole koskaan ollutkaan. Ja minä kun ehdin jo iloita, ettei tarvitse aloittaa sitä jokavuotista röökilakkoa tai tipatonta saakelin tammikuuta.
 
Maailmanlopussa olisi ollut puolensa. Nyt joudun virittelemään ne kellarin uumeniin sykkyrälle murjotut jouluvalot, jotka iloisesti heiluvat tuulessa vielä huhtikuussakin. Joudun katsomaan tammikuussa peiliin ja toteamaan, että kylläpäs on pojalle kinkku maistunut. Lähden helmikuun viimassa sauvakävelylle ja ratkean maaliskuussa polttamaan. Saavutan huhtikuussa kuntohuippuni, grillaan ensimmäiset kabanossit toukokuussa, eikä kesäkuussa minulla ole enää uimahousuissa asiaa millekään yleiselle paikalle.
 
Ihan turhaan parjataan maailmanloppua. Jos kaikki elollinen häviäisi planeetaltamme, ei tarvitsisi olla kateellinen kenellekään. Samassa räjähdyksessä häviäisivät maapallolta Hollywood-tähtien kartanot, joiden ulkouima-altaiden äärellä on ikuinen kesä. Avaruuden mustaan tyhjyyteen sinkoutuisivat viimeistä vuosimallia olevat city-maasturit, mestarikokkien loihtimat nieriänmaksapyreet, Ilkka Koivulan vatsalihakset, Juha Ruokankaan kitarat, yhden nimeltä mainitsemattoman turenkilaisen vahvistingurun poreallas ja kaikki kauniit ihmiset.
 
Maailmanlopun kynnyksellä tulee pohtineeksi, että kuinka aikansa kuluttaa. Ihmisen pitää elää täysillä, jotkut sanovat. Tällä tarkoitetaan yleensä jonkinlaista ikuisen nuoruuden jahtaamista, jatkuvaa kännäämistä tai elämänkumppanin vaihtamista vähän koreampaan. Toinen koulukunta jahtaa adrenaliinipaukkuja nopeiden autojen ratissa tai jyrkänteiltä hyppimällä. Jotenkin minusta vain tuntuu, että täyden elämän elämiseksi ei ole oikein mitään vippaskonstia. Pitäisi oppia rakastamaan ihmisiä.
 
Jos oppisi antamaan anteeksi sellaisillekin, jotka eivät älyä anteeksi pyytää. Jos osaisi tunnistaa siskon ja veljen jokaisessa vastaantulijassa. Näkisi itselleen vastenmielisenkin tyypin sisällä olevan ihmisen ja siinä ”aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevan merkitysten lähteen”, kuten Terho Pursiainen kirjoittaa. Se olisi täyttä elämää.
 
Hyvää joulua.