Kolumnit

Maajoukkuejalkapallo taistelee elintilastaan kilpailukalenterissa

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Kaiken piti olla toisin. Hienoon sarjanousuun viime kauden Kansojen liigan päättänyt Suomen A-maajoukkue teki myöhemmin syksyllä vielä kovemman tempun ja pelasi itsensä arvokisoihin, taisteluun jalkapallon Euroopan mestaruudesta. Olisi kisoissa käynyt kuinka tahansa, varmaa on, että Huuhkajat saisi sankarin vastaanoton palatessaan torstaina kotiin uusitulle Helsingin Olympiastadionille. Iltavaloissa, yli 30000 kannattajan edessä, jalkapallobuumi maassamme eläisi kovempana kuin koskaan. 

Kaikki on kuitenkin toisin. Maajoukkue palaa Olympiastadionille yli puolen vuoden toimintatauon jäljiltä epävarmana siitä, toteutuuko historiallinen saavutus sittenkään koskaan. Stadionin uusitut penkit hohtavat uutuuttaan tyhjinä, sankarin vastaanotto vaihtuu hurmiosta lähes totaaliseen hiljaisuuteen. Huuhkajien kahdestoista pelaaja Pohjoiskaarteen johdolla ei päässyt kesällä Kööpenhaminaan, ei Pietariin, eikä nyt Helsinkiin. Jalkapallomaajoukkueen kannattajien unelmat ovat aiemminkin särkyneet, mutta ne ovat särkyneet jo kauan ennen niiden toteutumista. Siksi näiden, jo kerran täyttyneiden unelmien särkyminen sattuu syvemmin. 

Maajoukkuejalkapallo elää vaikeita aikoja. Tulevan kauden seurakilpailukalenteri on ennätysmäisen tiivis. Sarjat pelataan kapeammassa aikaikkunassa kuin normaalisti, aloittamaan päästään myöhemmin ja lopettaa pitää ensi kesän kisojen vuoksi kuitenkin ajoissa. Talvitauot ovat historiaa ja arkikierrokset lähes jokaviikkoista realismia. Tässä yhtälössä Kansojen liigan kuusi ottelukierrosta syyskuun alusta marraskuun puoleenväliin ovat kovin ahtaalla.

Maajoukkueiden valmistautumis- ja yhdessäoloajat lyhenevät entisestään. Pelaajat tulevat edustamaan omia maitaan otteluruuhkasta väsyneinä ja vaikka pelaajan into pelata maajoukkueessa olisi kova, voi loukkaantumisriski saada seurat kieltämään pelaajiensa osallistumisen maajoukkueiden toimintaan. Virallisesti se ei ole sallittua, mutta sääntöjen venyttämistä on nähty jo aiemmin. Satojen tuhansien eurojen viikkopalkkaa nauttivan pelaajan loukkaantuminen maajoukkueen mukana ei välttämättä kuulosta hyvältä palkanmaksajan korvaan. 

Markku Kanervan Suomea koko maailmaa mullistaneet tapahtumat eivät palvele. EM-kisojen peruuntuminen vei pohjaa kovalla työllä ansaitulta nosteelta ja ajanpuute joukkueen kanssa asettaa entistä suuremmat vaatimukset Kanervan valmentamisen tasolle. Suomi kuuluu maajoukkueisiin, joiden vahvuus on kurinalaisessa sitoutumisessa yhteiseen pelitapaan, yhteiseen juttuun. Huuhkajilla ei ole yksilöitä, jotka henkilökohtaisella taidolla voisivat pelastaa tai pitää pinnalla joukkueen, joka pelaa kurittomasti ja huonosti tehtäväänsä valjastettuna. Suomella joukkue on suurempi kuin sen yksilöt ja joukkueen luominen vaatii aikaa, aina uudelleen ja uudelleen. 

Lisäksi jalkapallon evoluutio on edennyt yllättävänkin kovaa vauhtia kohti aikakautta, jossa pallonhallinta ei enää ole itseisarvo. Nyt edetään vauhdilla linjojen taakse ja pallonmenetyksen jälkeiset muutamat sekunnit pyritään pelaamaan paremmin kuin vastustaja. Mestarien liigan välierissä nähtiin kolme tämän koulukunnan saksalaista valmentajaa ja kuukautta aiemmin Valioliigan voitti ehkä sen nimekkäin edustaja.

Nykyjalkapallo vaatii pelaajilta jatkuvasti nopeampaa reagointia sekä kovempia kilometrejä. Päivittääkö Kanerva materiaalinsa rajoissa pelitapaansa viitteillä tulevasta vai luottaako päävalmentaja edelleen tapaan, joka toimi niin hyvin edellisissä kilpailuissa?    

Päivän lehti

25.9.2020

Fingerpori

comic