Kolumnit

Kielen päällä -kolumni: Me ollaan moniloita kaikki

Hei siellä, yksilö, sinä juuri! Sinä, joka omissa aivoissasi prosessoit sanojani. Tiesitkö, että et ehkä olekaan yksilö, saati yksittäinen henkilö? Tai että nämä minun näpyttelemäni sanat eivät olekaan minun sanojani?

En minäkään tiennyt. Mutta nyt tiedän, että me olemmekin tavallaan yhtä, sinä ja minä, ja että oikeastaan jokainen yksilö, joka ikinen henkilö, onkin – monilo.

Internetin ihmeellinen maailma avaa eteemme toinen toistaan mielenkiintoisempia sanoja ja merkityksiä. Yksi itseäni kovasti kummastuttaneita on tämä monilo. Mitä merkillistä sillä oikein tarkoitetaan?

 

Netti ei anna yksiselitteistä vastausta kysymykseeni. Kielentutkijana minun täytynee todeta, että sanan merkitykset ja käyttötavat eivät ole vielä vakiintuneet.

Eräässä kasvatustieteen opinnäytteessä viitataan Csikszentmihalyi-nimiseen henkilöön, joka on kuvannut luovaa ihmistä samalla monilo (englanniksi ”multitude”). Luova ihminen kompleksisine persoonallisuuksineen on kuulemma enemmän kuin yksilö.

Toisessa tekstissä väitetään, että monilo-termiä on ehdottanut muuan psykologi Ornstein korvaamaan nykyistä yksilö-termiä. Ajatus kulkee niin, että emme ole yksi, olemme monta.

 

Kolmannessa kirjoituksessa kerrotaan, että ihminen kuvittelee olevansa yksilö, vaikka onkin oikeasti monilo eli triljoonista soluista rakentunut kokonaisuus.

Vasta yhteisö, jonka jäsenet toimivat harmonisesti keskenään, muodostavat ilmiön nimeltä ihminen. Tämän ajatuksen isänä mainitaan solubiologi Lipton.

Neljäs teksti leikittelee sanoilla yksilö, kaksilo, puolilo ja monilo. Kun lukee juttuja kaksiloista, puoliloista ja moniloista, ei voi kuin ihmetellä, ihastellakin, mihin kaikkeen kielemme taipuu.

Joskus kieltä ja sen sanoja on suorastaan vaikea ymmärtää, ja ilmaukset saattavat tuntua mielettömältä, hölynpölyltä, siis nonsenseltä.

 

Kirjailija Lauri Viita teki nonsensestä taidetta. ”Käki kukkoja kukutti, / käkätti kotikanoja. / Kukin kukkea kupunen / kukoi kuin kyky kekotti. / Kaikkokenkkäälä kajasti.”

Viidan ”luovaa hulluutta” tutkineen professori Yrjö Varpion mukaan nonsense ”kääntää huomion kieleen”. Ihminen joutuu kysymään, mitä tämä merkitsee ja mitä ymmärtäminen oikein on.

Samantapaisia kysymyksiä nousee mieleen monilon kaltaisista sanoista. Onpa sana otettu runoonkin tutkittavaksi. Verkkovaelluksellani törmään ”tietorunokokoelmaan” Luovuuden lumous, jonka kerrotaan syntyneen J. T. Kosken ja Tommy Tabermannin yhteistyönä.

Runossa Monilo todetaan luovasta ihmisestä seuraavaa: ”Yksilöllinen ja ainutlaatuinen / eikä yksilö ollenkaan / vaan monilo / jännitteiden ja vastakohtaisuuksien / cocktail.”

 

Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.

Päivän lehti

20.1.2020