Kolumnit

Menneisyyden pölyttäminen alkakoon vihdoin

Miten me ylipäänsä pärjäsimme ennen Sofi Oksasta? Kirjailija on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa Viron ja Suomen historian vääristymät.

Oksanen teki sen taas, kun hänen Silberfeldt-kustantamonsa julkaisi Aleksandr Solzenitsynin GULAG, vankileirien saariston. Kirja ilmestyi edellisen kerran suomeksi paheksunnan ja kovan hyssyttelyn saattelemana.

Nyt tuo massiivinen opus myytiin hujauksessa loppuun, mikä kertoo Oksasen olevan ajankohtaisella ja tärkeällä asialla.

Aivan syystä Oksasen menestyneimmän teoksen nimi on Puhdistus. Kirjailijan teot puhdistavat henkistä ilmapiiriämme, jonka pölyttäminen neuvostonaapurin ajoista on pahasti kesken.

Nyt alkaa olla riittävästi ajallista etäisyyttä, jotta 1970-luvun pahimpia ylilyöntejä pystytään arvioimaan kiihkottomasti.

Sen näkee tavasta, jolla Jari Tervo kehui Vankileirien saaristoa 1900-luvun tärkeimmäksi kirjaksi. Sen näkee Laukaa-joen tutkijan Seppo Knuuttilan tapauksestakin.

Menneinä aikoina sellaisesta olisi uskallettu puhua korkeintaan kuiskaten. Todennäköisimmin koko asia olisi piilotettu salaisiin arkistoihin. Painostus idästä oli ankaraa.

Mutta sitä ei edes Jari Tervo ymmärrä aikakautta arvostellessaan, miten kova pala Vankileirien saariston julkaisu oli Suomessa kirjan ilmestyttyä vuonna 1973.

Solzenitsyn oli saanut 1970 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän ei uskaltanut ottaa palkintoa vastaan, koska matkustus Tukholmaan olisi tiennyt maanpakoon joutumista.

Solzenitsynin Nobel-kohu toisti saman, jonka Boris Pasternak oli kokenut aiemmin. ”Neuvostovastaisuus” oli neuvostoliitossa pahin kirosana, minkä kukaan saattoi saada niskaansa. Tämän tiesivät kaikki, myös Suomen päättäjät.

Tammi oli aiemmin julkaissut Solzenitsynin teoksia Ivan Denisovitsin päivästä lähtien.

GULAG:in julkaisemisen seuraukset pelottivat niin, että kirjallinen johtaja Jarl Helleman kysyi pääministeri Kalevi Sorsalta julkaisemisen järkevyyttä. Sorsa ei kieltänyt eikä sallinut, vaan siirsi vastuun Tammelle.

Helleman ymmärsi Sorsan rivien välit. Ensimmäisen osan julkaisi suomeksi ruotsalainen kustantamo ja kaksi muuta osaa tamperelaisen toisinajattelijan Matti Arjanteen pieni Kustannuspiste.

Kyllä näistä ratkaisuista silloin kohistiin ja arkuuttamme paheksuttiin. Epäiltiin, että Urho Kekkonen oli puuttunut Tammen kustannuspolitiikkaan.

Presidentin elämäkerturi Juhani Suomi todistelee muuta. Ei Kekkosen tarvinnut sotkeutua peliin, sillä semmoista suurvallan naapurissa eläminen oli ETY-kokouksen aikoihin.

Silloin meillä ei ollut varaa joutua suurvallan hampaisiin edistämällä tulenarkaa teosta, jonka paljastukset olivat vielä paljon kauheampia kuin Nikita Hrushtshovin paljastukset Stalinista vuonna 1956.