Kolumnit

Merkkejä metsäkadosta ei ole havaittavissa

Kuva: Terho Aalto
Kuva: Terho Aalto

Minulle on koko lailla turhaa kenenkään väittää, että metsät loppuvat Suomesta.

Kesäviikkojen aikana olen tehnyt omaehtoisen valtakunnan metsien inventoinnin kulkemalla kahdesti maan päästä päähän, etelästä pohjoiseen ja takaisin. Yli 6 000 kilometrin taipaleeseen sisältyy myös etappeja itä-länsi suunnassa eli näkemystä on kertynyt kosolti. Viitteitä metsäkadosta en ole missään havainnut.

Metsälain henki ja kirjain ovat molemmat toteutuneet. Jo vuonna 1886 säädettiin, että metsiä älköön autioksi hävitettäkö.

Virallisen tilastokirjan mukaan Suomessa on metsää lähes 23 miljoonaa hehtaaria. Itse asiassa puuta kasvaa vielä tätäkin suuremmalla pinta-alalla, virkaheitoilla pelloilla ja vanhoilla laidunmailla ja niityillä. Metsäviisaiden mielestä vain vahva betonikerros estää puun kasvun, sillä koivunvesakin tunkee jopa asvaltin läpi.

 

Mistä puheet metsien katoamisesta oikein kumpuavat?

Niiden esittäjät eivät kai koskaan ole tohtineet poistua kehäkolmosen pohjoispuolelle. Silti he purskauttelevat viisaita neuvojaan, miten muualla Suomessa pitäisi elää.

Pelottelu johtuu tietysti siitä, että metsäyhtiöt ovat julkistaneet suunnitelmiaan muutaman uuden sellutehtaan rakentamisesta. Tämä ei edistyksen ensiairueena itseään pitävälle maailmantuskaa potevalle punavihreälle älymystölle tietenkään sovi, sen enempää kuin kaivokset tai uudet voimalaitoksetkaan.

Heitä ei tippaakaan huolestuta, millä täällä pohjan perillä eletään ja mistä ihmisille saadaan työtä ja toimeentuloa.

 

Nämä metsämurheilijat ovat eteviä kärjistämään. Heidän mielestään Suomen metsiä ei pidä uhrata siksi, että kiinalaiset alkavat tottua vessapaperin käyttöön.

Ensinnäkin on pelkästään myönteistä, että kiinalaisten henkilökohtainen hygienia on vihdoin kohenemassa.

Toisekseen on vain hyväksi, jos vessapaperi valmistetaan suomalaisesta puusta eikä Etelä-Amerikan uhanalaisista sademetsistä.

Metsänhoidossa on toki tehty virheitä ja niistä on opittu. Nyt on nähtävissä, ettei koivu ole ”metsien valkoinen valhe”, jollaiseksi se manattiin 50–60 vuotta sitten. Nopeakasvuiselle koivulle on monen sorttista hyötykäyttöä.

Aivan kaikki suo-ojituksetkaan eivät menneet ihan nappiin. Puu ei kasva kaikilla suotyypeillä, mutta ei kaikkia rutakkoja ole enää vuosiin yritettykään kuivata.

Paljon parjatut Osaran aukeiksi ivatut pohjoisen Suomen nykykatsannossa aivan liian suuret avohakkuut lykkäävät nyt puuta hurjasti.

Sotien jälkeen maan jälleenrakennuksen lunnaiksi kaadetuilla palstoilla on nyt enemmän puuta kuin ennen suurhakkuita.

Pohjoiseen rakennettavien sellutehtaiden raaka-aine ei hevin lopu, sitä on turha kenenkään pelätä. Hoidetut metsät ovat hurjassa kasvussa.

 

Yhdestä asiasta olen metsämurehtijoiden kanssa jyrkästi samaa mieltä: laajojen selkosten lajien kirjo on kutistunut.

En ole niinkään huolissani lieriökärsäkkäistä tai aarnimäihiäisistä, mutta ihminen alkaa olla harvinainen ja uhanalainen.

Monista metsä-Suomen ennen niin eläväisistä kylistä ihmisen suku on kaikonnut lopullisesti. Autiot asutukset ovat surullisia maisemia.

Kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja.