Kolumnit

Miksi homous on luovuuden lähde, mutta lesbous ei?

Miesten välisestä rakkaudesta on tehty kymmeniä kirjoja, elokuvia, televisiosarjoja ja kuvataideteoksia. Naisten keskinäisiä rakkaussuhteita on käsitelty taiteessa varsin vähän.
Kuva: Kari Mankonen
Kuva: Kari Mankonen

Syyskesään ajoittuneen mökkiloman aikana tuli sadepäivien ratoksi katsottua muutama elokuva ja luettua pari kirjaa.

Yksi lukukokemuksista oli Pajtim Statovcin Finlandia-palkittu Bolla, jossa kahden nuoren miehen katseet kohtaavat ja rakkaus syttyy. Se toi mieleen ruotsalaisen Jonas Gardellin romaanitrilogian ja monta muuta miesten välisistä suhteista kertovaa kirjaa, muun muassa Statovcin esikoisteoksen Kissani Jugoslavian.

Elokuvista jonkinlaisen vaikutuksen teki brittiläinen God’s Own Country. Siinä lammaspaimenten rakkaus roihahtaa Yorkshiren karuilla laitumilla samanlaisella liekillä kuin sukulaisleffassa, ikonisessa yhdysvaltalaisessa Brokeback Mountainissa.

Vähintään yhtä suoraviivaisesti miesrakkauteen ja homoseksiin paneutuivat italialainen Call Me by Your Name sekä keväällä televisiosta seuraamani valloittava australialainen draamakomediasarja Please Like Me.

”Ei tehdä tästä numeroo”

Näitähän riittää.Homous on yksi näiden aikojen kulttuurin ja taiteen valtateemoista.

Miehet ovat viilanneet ja höylänneet aihiota myös tanssin, kuvataiteen ja musiikin keinoin ainakin siitä asti, kun taiteilija Touko Laaksonen vuonna 1957 lähetti Tom of Finlandin ensimmäiset homopiirrokset yhdysvaltalaiseen kehonrakentajalehteen.

Sen sijaan naisten välisestä rakkaudesta ja seksistä kertovat suuret lesboteokset loistavat lähinnä poissaolollaan.

Mistä se johtuu? Miksi ensimmäisenä tulee mieleen Lesboksen saarella antiikin Kreikassa asunut naisrunoilija Sapfo 2 500 vuoden takaa?

Seksuaalinen tasavertaisuus on tyystin toisella tolalla kuin vuonna 1957, ja loistavat naistaiteilijat ovat nousseet monella kulttuurin rintamalla miesten ohi. Silti seksuaalinen vähemmistöidentiteetti ei näyttäydy naisille samanlaisena henkilökohtaisten tilitysten Tonavana eikä luovuuden lähteenä kuin miehille.

Poikkeuksia toki on. Kun Sofi Oksanen vuonna 2005 julkaisi sittemmin filmatun lesborakkausromaaninsa Baby Janen, hän arveli City-lehden haastattelussa, että ”kun lepakot pariutuvat, ne jäävät kotiin. Homot jaksavat heilua. Käytännössä asia näkyy niin, että aina kun kaupunkiin perustetaan lesbobaari, lopulta homot valtaavat sen”.

Tämän teorian mukaan miehet suhtautuvat homouteensa pateettisemmin kuin naiset lesbouteensa. Yleistää ei pidä, mutta miehille homous voi olla koko persoonaa leimaava huutomerkkimäinen ominaisuus. Sen sijaan monien naisparien liekki palaa arkisemmin vakan alla: ”Ei tehdä tästä nyt mitään numeroo”.

”Seksiin tarvitaan mies?”

Epäsuhta jäi askarruttamaan sen verran, että yritin loman jälkeen tehdä siitä rupattelun aiheen muutaman itseäni fiksumman lähimmäisen kanssa.

Yksi päätteli, etteivät lesboteemat kenties omaa samanlaista kaupallista vetovoimaa kuin homoaiheet. Ne eivät myy. Arkkityyppisestä homosta irtoaa tragiikkaa ja komediaa vaivattomammin kuin tavallisesta lesbosta.

Toisen mukaan miehen yhteiskunnallinen malli on aataminaikaisesti niin paljon naisen roolia kapeampi, että kaapista murtautumisessa on huomattavasti enemmän draaman aineksia.

Kolmas arveli, ettei kahden naisen yhdessä asumista pidetty menneessä maailmassakaan erityisenä tabuna, vaikka juorukellot olisivat epäilleet heidän olevan muutakin kuin kämppäkavereita. Yleisen käsityksen mukaan ”oikeaan” sukupuoliseen kanssakäymiseen tarvittiin mies. Se sen sijaan oli skandaalimaista, ellei jopa rikollista, jos kanssakäymistä harjoitti kaksi miestä keskenään.

Päivän lehti

22.10.2020

Fingerpori

comic