Kolumnit

Murretaan nyt ne tunteiden padot

Hiljaiseksi veti tiistai-iltainen Ylen Docventuresin dokumentti The Work, joka kuvasi pahamaineisen Folsomin vankilan vankien ja tavallisten amerikkalaismiesten yhteistä terapiasessiota.

Eihän se tosiaankaan mitään uutta ole, että miehilläkin on tunteita, eikä edes se, että puhumme niistä miesten kesken. Vai onko sittenkin? Ilmeisesti on. En tiedä, vaikka olen mies.

Jos meillä on tosiaankin pahoja tunteiden patoja, niin murretaan ne nyt ihmeessä pois, eli puretaan aikapommit (kontrolloiduissa olosuhteissa, kuten luotetuissa kaveriporukoissa), koska muuten voi sattua taas vaikka mitä tahansa ikävää.

 

Lupa itkeä meille on käsittääkseni annettu jo aikoja sitten.

Amerikkalaisen linnakundin neuvo oli: itke pää pystyssä, (kun on sen aika). Ei pidä painaa päätä alas!

Terapia oli kaikesta päätellen tavattoman tehokasta. Siitä saattoi tarttua hippunen katsojaankin.

Tunteiden padot murtuivat puolin ja toisin, ja lopputeksteissä kerrottiin, että monet terapiaan osallistuneista vangeista ovat palanneet onnistuneesti siviiliin.

 

Folsomin vangit ovat väkivaltarikollisia. Millään ei voi tietää taustoja, miten tuo joukko oli valikoitunut, mikä kaikki oli aitoa ja mikä ei, mutta sillä kaikella ei nyt olekaan suuremmin väliä.

Mistään sovituksesta tai pahojen tekojen hyvittämisestä ei tosiaankaan ollut kysymys. Ei konnista saa millään mallikansalaisia edes Amerikassa.

 

Ensin pitää myöntää ja tunnistaa oma heikkoutensa ja riittämättömyytensä, jotta voi taas jatkaa ihan tavallista ja kenties jopa tasapainoista elämää. Se ei tarkoita kuitenkaan vastuuttomuutta, päinvastoin.

Tärkeintä on antaa itselle edes mahdollisuus, ottaa elämä omiin käsiin.

 

Miehillä voi olla aidosti jotakin sellaista, mitä naiset eivät voi ikinä ymmärtää, eivät ainakaan samalla tavoin kuin miehet. Tämäkin oli uutinen maailmassa, jossa sukupuolten samankaltaisuus etenee hengästyttävää vauhtia.

Osa on tietysti ihan yleisiä asioita, kuten hyväksynnän ja arvostuksen tarve. Niistäkin puhuttaessa miehinen kieli menee kuitenkin herkemmin solmuun ja seurauksena saattaa olla kaoottinen toiminta, ääritapauksissa väkivalta.

 

Toivon, että naiset pidättäytyisivät osallistumasta alkaneeseen keskusteluun, vaikka heillä olisikin kiusaus olla tässäkin oikeassa.

Äidit, vaimot ja tyttöystävät ovat jo ihan riittävästi hyysänneet miehiä pilalle, kietoneet helmoihinsa, eivätkä ole tahtoneet päästää millään rinnoiltaan.

Tunteiden ilmaisussakin meidän on jyrätty, eikä syy ole yksin omamme. Karu malli kumpuaa suoraan Suomen historiasta.

 

Oli loistava veto käydä dokumentin jälkeinen studiokeskustelu pelkästään miesten voimin.

Keskustelussa puhuttelevinta oli alun hiljaisuus, se, että keskustelun vetäjät, Tunna ja Riku, panivat omat tunteensa likoon, mutta eivät menneet sen enempää lukkoon, kun sanoja viisaaseen analysointiin ei aivan heti löytynytkään.

Suomalainen mies osaa olla tarvittaessa komeasti hiljaa. Sitäkin taitoa voitaisiin arvostaa nykyistä enemmän.

 

Dokumentin miesten yhteinen nimittäjä oli isättömyys.

Isyys on mennyt monella meistä totaalisen pieleen, eikä sukupolvien ketjukaan näytä olevan totisesti mikään klisee.

Dokumentin isättömän vangin oma isä ja isoisä sekä isoisän isä olivat olleet isättömiä, niin vähintä, mitä mies saattaa yrittää, on olla isä omalle pojalleen.

Isyyttä ja isättömyyttäkään ei voi samalla tavalla ymmärtää, jos ei ole itse tullut isäksi.

Se on suurinta, mitä miehelle voi tapahtua.

 

Dokumentin jälkeen oli lähetettävä viesti omalle pojalle, sille maailman parhaalle. Asiaa ei ollut, mutta yhteys olikin tärkein.

Kaikki ei varmaan mennyt aikoinaan parhain päin, mutta silti voi aina edes yrittää kasvaa isänä.

 

Katselen vaarini kuvaa. Hän oli aikoinaan töissä Amerikassa ja lähti talvisotaan, kun isäni oli kymmenen.

Onneksi halasin isää, kun tapasimme viimeisen kerran. Se oli elämäni tärkeimpiä hetkiä, ehkä tärkein – heti sen isäksi tulemisen jälkeen.

Tuoreimpia artikkeleita