Kolumnit

Mustikkaa kannattaa poimia, vaikkei sitä saisikaan – Marja on ollut nyt lohen kilohinnoissa

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Mustikkaa kannattaa poimia, vaikkei sitä saisikaan. Marja on ollut nyt lohen kilohinnoissa.

Luonnonmarjoja poimijoilta ostava, mediassa tattikeisarinakin tunnettu Loreno Dalla Valle sanoi (Aamulehti 5.8.), ettei muista mustikasta koskaan maksetun tämänkesäisten torihintojen veroisia summia. Pääkaupungissa viiden kilon laatikko – eli noin ämpärillinen – on maksanut jopa 85 euroa.

Loistavaa! Näin sen pitää ollakin! Jos eivät nykysuomalaiset muutoin ymmärrä sinistä kultaansa arvostaa, niin tapahtukoon se sitten rahallisen arvonmäärityksen kautta.

Arvostuksen nousun soisi silti tapahtuvan niin, että poimijoille maksettaisiin enemmän. Siis niille, jotka urakoivat marjaa jälleenmyyntiin. Tämänkesäinen seitsemän euroa kilosta, eli 35 euroa täydestä ämpäristä, ei sekään ole vielä kovin paljon.

Suomen satoisimmilla mustikkaseuduilla, Pohjois-Karjalan kruununmetsissä kolmanneksen kesistäni kontanneena tiedän, että poimija on palkkansa ansainnut. Ei ole helppoa hommaa. Jos se helppoa olisi, vain miehethän sitä tekisivät.

Vain Hämeessä olen kuullut sanottavan, että marjastaminen on akkojen hommaa. Äijien kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ovathan he kehitelleet selkäparkaa säästäviä marjurin varsia ja poimintaa nopeuttavia leveitä rohmureita.

Metsään on mentävä. Pöpelikköön on päästävä. Vaikka ötökät syö ja maailma vihaa.

Tosiasia kuitenkin on, että kun hyvään marja-apajaan eli marikkoon osuu, katoavat inisevät ja pörisevät ystävät saman tien. Niitä ei kerta kaikkiaan enää huomaa. Luonnon ihme.

Toinen ihme, marjastajan paradoksi, joka kannattaa aina uudestaan kokea: kuinka voikin painava olla niin kevyt! Täpötäysi ämpäri painaa metsän uumenista palaavan pivossa paljon enemmän kuin puolityhjäksi jäänyt.

Ei tämä mustikkakausi kaksinen ollut. Heikosti kukki ja marjoi. Pölyttäjien epäillään myöhästyneen kukinnasta. Viime kesän kuumuus ja kuivuuskin vaikutti.

Marjahavainnot.fi -nettikarttapalvelustakaan ei ollut apua. Siinä havaintopaikkojen sijaintien kerrotaan olevan “karkeistettuja”.

Kelpo ämpärilliseni löysin Hämeenlinnan ja Hauhon väliseltä metsävyöhykkeeltä, metsätien reunasta alkavan polun päästä, kostean notkon puolivarjoiselta etelärinteeltä. Noin karkeistettuna.