Kolumnit

Navigaattori ei korvaa kartanlukutaitoa

Arvaatteko, mikä jäi parhaiten mieleen taannoiselta automatkalta Tanskaan? No, edellä ajaneiden ystävien auton perä.

Sitä tuijotellessa kakkoseksi jäivät niin Jyllannin tuulivoimapuistot kuin rannikon hiekkadyynitkin. Syynä moiseen oli se, että kaksi autokuntaamme oli yhden yhteisen navigaattorin varassa, ja se oli siinä toisessa autossa.

Siitä oli pysyttävä näköetäisyydellä, mikä osoittautui hankalaksi varsinkin menomatkalla Tukholmassa ja Göteborgissa.

Navigaattori sekosi suurkaupunkien tietöiden ja epämääräisten osoitetietojen takia niin, että suoritimme peräkanaa useita tiukkoja kaistanvaihtoja ja viime hetken käännöksiä.

Tämä lienee tuttua ainakin nykyisin myös Hämeenlinnassa autoileville. Samojen ystävien navigaattori neuvoi muutama viikko sitten ajamaan kaupungin länsipuolelta kohti Tamperetta Turuntien siltaa pitkin. Saimme heidät uskomaan, ettei kannata yrittää.

Olen tähän
asti ollut vannoutunut karttojen ystävä, eikä kyseinen kesäreissu saanut minua ainakaan täysin toisiin ajatuksiin. Pikemminkin se vahvisti näkemystä, ettei tien päällä kannata heittäytyä pelkästään navigaattorin varaan.

Kartan avulla matkareitin ja ilmansuunnat hahmottaa paremmin, ja siitä on hyötyä viimeistään silloin, kun navigaattori laskee ja laskee uutta reittiä. Keski-Euroopassa autoilleet tietävät, että erityisen sekaisin navigaattorin saavat vanhan katuverkon päälle rakennetut ylikulku- ja ohitusväylät.

Toisaalta, ajokokemusta ulkomailla kertyi ainakin rutkasti, kun pyrimme kaupungin ulosajoväylälle väärästä suunnasta tai sataman osoite johdattikin laivayhtiön konttorin pihaan. Ja taas tehtiin u-käännös.

Kartanluku
onnistuu joiltakin paremmin kuin toisilta, mutta onneksi taitoa voi opetella. Koulussa saa yhä käteensä kartan ja kompassin, ja vaikka liikuntatunnin opit menisivätkin ohi, niihin voi perehtyä myöhemmin.

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka heti uuteen paikkaan saapuessaan hahmottavat sujuvasti jopa väli-ilmansuunnat.

Sitten on niitä, jotka kartta kädessään lähtevät takuuvarmasti kulkemaan juuri päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pitäisi. Yritin kerran neuvoa tällaiselle tapaukselle reittiä kaupungista Tervakoskelle, mutta luovutin siinä vaiheessa, kun ensimmäinen kysymys oli ”missä on etelä?”

Itse sijoitun ääripäiden välimaastoon. Toistaiseksi ainakin olen selviytynyt esimerkiksi juttukeikoille kartan ja ajo-ohjeiden avulla.

Ajo-ohjeita kuunnellessa oppii senkin, miten eri tavalla ihmiset hahmottavat ympäristöään. Joku neuvoo kääntymään ison kuusen kohdalta, vaikka yhtä hyvin maamerkkinä voisi toimia viljasiilo kuusen vieressä.

Varsinkin kesällä huomaa senkin, että eksyminen voi olla mukavaa. Älykännyköiden aikakaudella se on tosin entistä vaikeampaa, ne kun tietävät kohta jo etukäteen, mihin käyttäjä on matkalla.