Kolumnit

Nostalgikko kaipaa vanhaa hyvää aikaa, jota ei ole ollut koskaan

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Siinä vaiheessa, kun aloin huokailla haikeasti Kotikatua katsoessani, huomasin sairastuneeni nostalgiaan.

Kirpputorilta löytynyt sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli jo synnyttänyt mieleeni kaipauksen 90-luvun puolivälin Suomeen, joka ei koskaan palaa. Käsittämättömintä tässä on se, etten ole koskaan haikaillut mennyttä, vaan ollut ihan tyytyväinen nykyisyyteen.

Oireita oli ollut ilmassa jo pitkään ennen Kotikatuakin.

Aiemmin vihaamani kanavatyöt alkoivat ykskaks näyttää liikuttavilta laukkuina, eivätkä mummolan seinän peuragobeliinitkaan aiheuttaneet enää kauhun väristyksiä selkäpiissäni. Pikkuhiljaa kotiini pesiytyi gobeliinityynyjen armeija.

Onneksi minulla on lääke nostalgiakohtauksen varalta. Tänään aletaan Areenassa nimittäin näyttää Kotikadun 11. tuotantokautta ja pian pitäisi tulla postissa ostamani peuragobeliini. Nostalgiaan puree vain annos nostalgiaa.

Kreikan sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska) tuleva nostalgia on tunnettu vuosisatoja. 1600-luvun lopulta 1800-luvun lopulle nostalgia oli vaikea, joskus jopa tappava sairaus.

Nykyisin nostalgiaan ei enää sairastuta, vaan sitä pidetään terveydelle harmittomana koti-ikävänä tai hailakkana kaipauksena menneisyyteen joka ei koskaan palaa.

Ei nostalgiassa eläminen kuitenkaan vaaratonta ole, sillä se saa sulkemaan silmät todellisuudelta. Juuri nostalgia saa meidät katsomaan Kotikatua, pelaamaan Nokian kännykällä matopeliä ja syömään Suffeleita, kun niitä popsittiin 70-luvullakin. Erityisen vaikeaksi diagnosoisin taudin silloin, kun Agatha Christien Poirot tai neiti Marple katsotaan kuvaputkitelevisiosta ja vinyylit rahisevat levysoittimessa.

Loppujen lopuksi nostalgia on harmiton vaiva. Se saa monen kuitenkin masentumaan, sillä aika entinen ei koskaan enää palaa.

Tosiasia on, että vanhaa hyvää aikaa ei ole ollut koskaan. Jokaisella ajalla on omat vaikeutensa.

Yleensä ihminen itse ei näe omassa ajassaan eväitä nostalgialle.

Parinkymmenen vuoden kuluttua meidän lapsemme haikailevat juuri niitä asioita, joille me emme anna arvoa. Ehkä silloin Areenasta katsotaan haikeina Salattuja elämiä tai Uutta päivää.