Kolumnit

Olenko jo Kiinan keisari?

Kevan ympärillä on melskattu nyt jo reilun viikon ajan. Eläkeyhtiön johtajien asunto- ja autoeduista, palkoista, muuttolaskuista sekä lentolipuista jokaisella aikuisella kansalaisella alkaa olla kiveen hakattu mielipide.
 
Me journalistipellet tylytettiin ensivaiheessa laajalla rintamalla Merja Ailus ja hänen kahmimansa edut lähes alimpaan tulipesään, kunnes alkoi puhaltaa vastapuhuri – Ailushan oli eläkejohtajista niitä pienipalkkaisimpia. Raukkaparka.
 
No, jos parikymmentä tonnia kuukaudessa ilman käden vapinaa kuittaava on pienipalkkainen, niin minä olen sitten Kiinan keisari.
 
Tällä kulmakunnalla hyvin tunnettu Kevan varatoimitusjohtaja Tapani Hellstén ehti ensimmäisenä keräämään sympatiapinnoja omaan koppaansa, kun ilmoitti luopuvansa rakkaasta Mersustaan ja asuntoedusta. Ja muu johtokatras veisasi perässä samaa Hoosiannaa – pelastus oli löytynyt, ahneus oli kadonnut maan päältä. Amen.
 
Sehän nyt ei ole mitään ahneutta, jos aikaisemmat edut ladotaankin jatkossa satasen seteleinä entisen kuukausipalkan päälle. Vai mitä?
 
Tässä koko sopassa on jäänyt mielestäni huomaamatta se kauhanvarressa oleva porukka – Kevan hallitus. Hehän näitä palkkoja ja etuja ovat luvanneet maksaa, kun joku on pyytänyt. ”Ei tyhmä ole, joka pyytää, vaan…”
 
Huippujohtajat, poliitikot ja poliittisten taustojensa ansiosta paikkansa hankkineet ovat edelleenkin ihan oma rotunsa kansalaisten joukossa. Aivan päällimmäisenä ominaisuutena tällä rodulla näyttää olevan se, etteivät he mitään kokemastaan ja näkemästään opi.
 
Siis osapuilleen viikon kestäneen kohun jälkeen voi sanoa ihan tukevasti – eivät opi!
 
Suomessa röykytettiin ja höykytettiin jo edellisellä eduskuntakaudella valtakunnan johtavia poliitikkoja niin rahasotkuista kuin kähminnöistä ihan kyllästymiseen asti. Vaalirahasotkuja setvittiin oikeudessa asti, samoin synttärijuhlien kähmintöjä (Ilkka Kanerva). Hyvä veli ja sisar saivat kansan keskuudessa synkeän moraalisen tuomion, osa taulukauppiaista ihan oikean tuomion.
 
Mutta paskaakos kansan mielipiteestä pomoporras välittäisi. Antaa tulla vaan rahaa ja etuisuuksia, kun niitä hyvät veljet ja sisaret avokätisesti jakavat. Vanhan kansa tiesi: ”Oma suu lähinnä.”
 
Korkein valtakunnan eliitti jatkaa häikäilemätöntä rahastusta piittaamatta piirun vertaa kansalaismielipiteestä. Itse kansalaiset on kyllä patistettu ruotuun ja säästölinjalle, kun valtakunnan etu sitä vaatii. Tätähän meille on toitotettu: ”Ei pidä olla ahne tällaisessa taloudellisessa tilanteessa.”
 
Kansan luottamuksen pomoporras menetti.
 
Ulospäin Suomesta annetaan kullattu julkikuva. Valtakunta ilman korruptiota, julistetaan rajojen ulkopuolelle.
 
Vaalirahasotkut, yritysjohtajien toinen toisilleen jakamat muikean suuret edut ja palkkiot, ja jatkuvasti esiin pompahtelevat paljastukset eivät täällä rajojen sisäpuolella välttämättä enää näytäkään kovin puhtoiselta peliltä.
 
Ja mitä kaikkia sidonnaisuuksia, vastapalveluja, kytköksiä sekä verkostoja on edelleen kätköissä?