Kolumnit

Onnea isät, mutta muistetaan myös Sillanpään sanomaa

Huomenna vietetään tärkeää päivää. Onnea isillekin, mutta tällä kertaa en tarkoita teitä.

Mainilan laukausten kynnyksellä, 10. marraskuuta vuonna 1939, suomalainen kirjallisuus sai toistaiseksi ainoan Nobel-mitalinsa.

Tosin kultainen mitali itse päätyi jalometallikeräykseen. Kirjailija Frans Emil Sillanpää kantoi siis kirjallisuusmaailman arvokkaimman korren kekoon, kun piskuinen kansa keräsi varoja sotaponnisteluun.

Nobel-palkinnon virallisilla nettisivuilla kerrataan lyhyesti komitean perustelut sille, miksi Sillanpää kiilasi Herman Hessen ja Johan Huizingan edelle: syvästä ymmärryksestä maaseudun asukkaita kohtaan ja erinomaisuudesta, jolla Sillanpää osasi kuvata heidän jokapäiväistä elämäänsä ja luontosuhdettaan.

 

Ei syvennytä sen enempää kirjallisuuden saloihin, vaikka marraskuussa kirjailijat paistattelevatkin ansaitussa mediahuomiossa, kun Finlandia-palkinnot etsivät uutta kotia.

Sen sijaan Nobel-komitean 80 vuoden takainen perustelu kirjallisuuspalkinnosta kaipaa huomiota.

Ristiriitaisuuksien maailmanaikana tuntuu, että ainut mikä kansallisvaltion voi pitää kasassa, on ymmärrys. Maaseudun väki elää nykyään hyvin samankaltaista elämää kuin kaupunkilaiset. Silti tuntuu toisinaan siltä, että olemme syvemmällä poteroissamme kuin talvisodassa taistelleet tai mitalinsa jalometallikeräykseen lahjoittaneet.

 

Sanoma ymmärryksestä kietoutuu myös meidän mielipiteidemme ympärille. Se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi olla samaa mieltä asioista.

Peripirkanmaalaisena minä en aina ymmärrä, miksi ihmiset eivät ajattele samalla tavalla kuin oma lähipiirini. Silti ei auta alkaa juntittelemaan, rakentamaan me–ne-asetelmia.

Minulla on kuitenkin utopia Suomesta, jossa me kaikki voisimme tavoittaa sillanpääläisen erinomaisuuden tavassa, jolla katsomme toisiamme.