Kolumnit

Pakina: Aivan kuin pysäköinti olisi elämää suurempaa

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Poden pahenevaa mielipideneuroosia, mielipidensis nervösis.

En jaksa pätkääkään toriparkkia tai sitä paljon laajempaa keskustavisiota. Minulla ei ole mielipidettä kummastakaan asiasta. Jos joskus on ollutkin, olen sen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa. Jotakin sinne päin se oli, että pysäköintilaitos olisi pitänyt rakentaa maan uumeniin jo ajat sitten, niin virheestä olisi jo ehditty toipua.

Helpointa on yhtyä kulloinkin hallitsevaan mielipiteeseen. Sitä sanotaan voittajiin liittymiseksi. Raskaampaa on uida vastavirtaan, mutta vielä sitäkin uuvuttavampaa on tämä kolossaalisen jäytävä epävarmuus.

Voi teitä, kannoissanne väkevät, kadehdin teitä. Miten riemukasta teidän onkaan aamulla nousta sängyistänne ja rientää ponteviin askareisiinne vuorenvarmoina siitä, että toriparkki on a) täysin tarpeeton tai b) ehdottoman tarpeellinen.

Esille nousevat ihmisten käyttäytymismallit: tilaa valtaavat mitä moninaisimmat tavat kärjistää, oikoa, vääristellä, kerrata vanhaa hapatusta ja jopa suoraan valehdella sekä hyökätä sanallisesti kanssaihmisten iholle ja kimppuun. Aivan kuin suhtautuminen toriparkkiin olisi ihmisyyden mitta.

Kammottavat tavat ja kaikkea kunnioitusta vailla olevat elämänasenteet ovat muuttuneet tämän ajan normaaliksi. Sanallisesta hyökkäyksestä on lyhyt matka fyysiseen, eikä kukaan tiedä, kumpi on pahempi toista, kun molemmat ovat.

Vammautumisen asteeni selviää, kun asiaa koskeneet sisäiset selvitykseni tulevat joskus loppuyhteenvetoonsa.

Sitä ennen minun on tyydyttävä elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Lopulta on ihan sama, mitä asialle oikeasti tapahtuu, kunhan vaan tapahtuu. Jotakin.

Emme ole kuulleet kuin väärin asetettuja ja monta kertaa jo vastauksensa saaneita kysymyksiä ja todellisuudelle vieraita vastauskyhäelmiä, johtavien päättäjien patologista sanahelinää. Kysymykset ja vastaukset eivät voi mitenkään kohdata toisiaan.

Ajastaan jo jäämässä olevien yksityisautojen pysäköintiä koskenut kaksisuuntainen hurmosliike, onneksi sittenkin hyvin rajallinen sellainen, jää digitaalisiin aikakirjoihin arvottomana näytelmänä maailman vanhimman suomalaisen sisämaakaupungin historiassa.

Lopulta katselemme taas jonakin sumuisena aamuna tyhjän torin kaunista autiutta ja ajattelemme olleemme oikeassa.