Kolumnit

Pakina: Elämä kahdessa Ikean kassissa

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Tuossa nuo ovat, työhuoneeni seinällä Suomen Pystykorvajärjestön vuoden pystykorvatiedottajalle vuonna 1994 myöntämä vuoden tiedottajapalkinto ja kirjahyllyssä Suomen Kirjallisuuden Seuran vuonna 1923 taskupainoksena toimittama Lakikirja.

Niistäkin jälkimmäisen jätän jälkipolville opiksi ja evästykseksi, kun täältä töistäni joskus erkanen. Siten sain sen itsekin.

Yritän pitää huolen, että työhuoneeni jää aina niin siistiksi, että jokainen työpäivä voi asiaintilan niin vaatiessa olla viimeinen.

Kun ei odota elämältä – varsinkaan työelämältä – liikoja, voi täysin siemauksin nauttia varhaisista ja herkullisen yksinäisistä aamuista työpaikalla siten kuin minäkin juuri tänään, ihan tavallisena torstaina, kun kesäsade tuoksui taivaalliselta.

Maanteiden varsilla näkee toisinaan kahta tai kolmeakin matkalaukkua ja monia epämääräisiä nyssäköitä raahaavia ihmisiä. Nykyajan tunnetuin kiertolainen taitaa olla Laukku-Leena.

Karjalan evakot joutuivat aikoinaan pakkaamaan elämänsä ja lähtemään kotoaan.

Nykyajan tavaranpaljouden tukehduttamille ihmisille taas on kevyen trendikästä luopua turhuuksista. Ilmiöt ovat aivan eri maailmoista. On eri asia luopua väkivaltaisesta pakosta kuin vapaaehtoisesti rallatellen eli omaa psyykettä hivellen.

Kiertolaiselämäkin oli joskus ennen joillekin ihmisille surkean kohtalon sanelemaa. Ei ollut “sosiaalista turvaverkkoa”, oli vain maantie.

Jos äkkiä pitäisi pakata, niin elämässä tarpeellinen mahtuisi tavattoman pieneen tilaan, todennäköisesti päiväreppuun. Rinkka riittäisi jo mainiosti, jos mukaan pakkaisi teltankin. Trangia olisi jo ylellisyyttä.

Testasin luopumisen tuskani mitan ja määrän pakkaamalla (lukuisat) juoksutossuni (erittäin) isoihin kaupan kasseihin.

Aluksi erehdyin tutkimaan pareja liian tarkasti. Kaikkiin liittyi muka lähtemättömiä muistoja. Eräätkin olivat niin kertakaikkisen huonot, että ne oli pitänyt säilyttää pelkkänä varoituksena surkeudestaan. Ikivanhat maratonin ennätystossut poimin hellästi talteen ja käytän niitä pyhäkenkinä (lue = pyhinä kenkinä).

Neljä kassillista jalkineita päätyy kenties Afrikkaan tulevien suurjuoksijoiden harjoittelua siivittämään. Ehkä minulle riittää kaksi kassillista ja uusien muistojen mahdollisuus.