Kolumnit

Pakina: Hengissä läpi Helsingin – Karistin kauhukuvat turmiollisesta tautiriskistä

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Puoli kymmenen aikaan illalla istun rautapenkillä keskellä Suomen pääkaupunkia. Luen kirjaa.

Muutamia ihmisiä kulkee ohi, mutta saan olla rauhassa. Valoa on syyskuun illassa juuri sen verran, että näen lukea kirjaimet, sanat, rivit ja erityisen tarkasti niiden välit.

Aivojen toiminta ja olemassaolo on toisinaan hyvin kyseenalaista, mutta nyt taas tiedän, että silmistä on suora yhteys sieluun.


Kirjan nimi
on Suomi (Teos 2020). Juha Hurmeen Finlandia-voittajan eli Niemen (2017) itsenäinen jatko-osa on juuri julkistettu muutaman sadan metrin päässä.

Olin jännittänyt kuin väräjävä haavalehti. Mielessäni soi jo aamulla tamperelaisen lyhyesti lentäneen Sensuuri-yhtyeen Hengissä läpi Helsingin (1980 Poko Records).

Olin Hämeenlinnan rautatieasemalla jo tuntia ennen junan lähtöä. Olin varautunut kahdella suu-nenä-suojaimella, kertakäyttöisellä ja kangasmaskilla, Koronavilkulla sekä vanhanaikaisella ruudullisella nenäliinalla. Puukot ja puntarit jätin kotiin.

Junaan nousu oli ainoa hetki matkallani, kun jouduin miettimään kontaktien kenties liiallista läheisyyttä. Useimmat ihmiset eivät noudata maskisuositusta. Suojalla tai ilman, henkeä saa mitenkuten, rauhallisesti nenän kautta parhaiten.


Kyllä Suomen pääkaupunki
on kaunis ja oikeastaan myös harvaan asuttu, jos mihin tahansa suurkaupunkiin vertaa. Hyvä siellä on käydä, mutta vielä parempi päästä pois ja taas palata.

Ihmiset istuvat katuravintoloissa hyvässä järjestyksessä. Ehkä tämä on harhaa, harhamaa tai toivekuvaa, mutta kaikki näyttää olevan erinomaisen hyvin.

Kauhukuvat turmiollisesta tautiriskistä ovat ilmeisen vääristyneitä. Ihan kuin peilikuvani, joka katsoo minua mustasta ikkunasta. Puen kangasmaskin. Ketään ei ole tosin mailla halmeilla, jos romantisoivasti pellonlaitaa maalailevaa kielikuvaa voi aika karustakin kivikaupungista käyttää.


Olen nenä kiinni
Suomessa vielä asemalaiturin penkillä ja jatkan junassa. Sulkeudun täysin (pahalta) maailmalta. Tämä on parasta mitä voi tehdä myös maski naamalla.

Havahdun hiljaisuuteen. Pendolino ei liiku, vaan se on jo hyvän tovin seissyt Hämeenlinnan rautatieasemalla. Olen vähällä joutua Tampereelle. Toistaiseksi ei ole sen aika. Seuraavaan elämään, siihen ehkä joskus koittavaan, on vielä muutama hetki.

Päivän lehti

22.9.2020

Fingerpori

comic