Kolumnit

Pakina: Mopoilu kiihdyttää ihan turhaan nollasta sataan

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Yleensä yritän suhtautua maailmanmenoon flegmaattisuutta lähentelevällä leppoisuudella, lähes sellaisella puolinukkuvalla ja milloin tahansa tuvan penkiltä lattialle kierähtävällä.

Erään kerran kuitenkin suutuin tuhannen tulikarvaisesti. Kuulin, että sukulaistyttö oli ilman lupaani myynyt omistukseensa siirtyneestä vajasta siellä visussa säilössä vuosikymmeniä levänneen Solifer Speed SM -mopedini.

Perikunnan asiat pitää aina sopia ja järjestää täsmällisesti ja mieluiten kirjallisesti. Olin kuitenkin pahanpäiväisesti unohtanut vanhan rakkaan hopeanharmaan nuoruuteni kulkuneuvon.

Maailma ottaa, minkä ikinä ihmispolo irralleen jättää. Yhtään ei lohduta, että ruma ja aika huonokin se oli, pakoputki poikki, kumit puhki, kytkin kappaleina, jarrut risana ja moottori täysremontin tarpeessa.

Toista oli huhtikuussa vuonna 1975. Muistan vieläkin sen ihanan tuoksun, kun polkaisin Soliferin käyntiin ja irtaannuin kotipihasta hiuskuontalo hulmuten ensimmäisen kerran omaan elämääni.

Kaikki moottorilla liikkuvat kaksipyöräiset täydellisesti tunteva oululainen serkkupoika oli jo vuosia sitten kysellyt mopoa remontoitavakseen.

En minä pannahinen ikinä sitä älynnyt luovuttaa uuteen kunnolliseen kotiin ja hellään hoivaan. Suvussakin olisi pysynyt. Nyt on rakkaani ties missä teillä tietymättömillä. Pahinta on, jos joskus näen sattumalta vanhan Soliferini kunnostettuna.

Kesällä oma mopo kierähtää mieleeni ja oli pakko käydä läpi tuttu kuvio: mitä mopomarkkinoilla olisi tarjota kuudenkympin ja kuoleman väliseen hetteikköön ilman apumoottoreita uppoavalle miehelle.

Karmean ylihintaista pappa-Tunturia en halua. Niillä ajoivat todellakin silloin ennen vanhaan vain vanhat miehet. Mieluummin sopisi vaikka Solifer Export, mutta nehän ovat kaikki jo ruostuneet pois.

Ymmärrän hyvin mopopoikia ja -tyttöjä. Keskiviikkona tuli vastaan Hämeenlinnan Tampereentiellä parvi mopoilijoita koko kadun leveydeltä – ja kovaa. Vähän sain auton ratissa varoa, mutta ei se mikään mullistavin vaaratilanne ollut, nuoruutta vain ja bensanhajuista elämää.

Ei siis annettaisi mielemme nousta ainakaan kerralla nollasta sataan, jos vaikka taas syksyn tullen sattuu ja tapahtuu.

Päivän lehti

25.11.2020

Fingerpori

comic