Kolumnit

Pakina: Niska kyyryssä läpi ohiajettujen hautausmaan

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Herään (luulen herääväni, paljastuu lopussa) aamuyöllä senkertaisesta painajaisestani vakaasti päättäneenä, että annetaan keisarille mikä keisarin on. Negatiivisuuden voima on aivan liian väkevä vastustettavaksi.

Löysin sisäisen Darth Vaderini, eikä tässä elokuvassa yritetäkään kurkistaa sinne maskin eli muovikuoren alle.

Mennään teeskentelemättä ja niska kyyryssä pimeän puolta eli kielteisyys edellä urhoollisesti läpi kaikkien vielä uhkaavien, sietämättömän aurinkoisten syyspäivien. Pian koittaa pimeys, eikä sen takana ole kuin loputon tyhjyys. Kevät on peruutettu.

Matkustan uudestaan ja uudestaan, edestakaisin R-junassa Riihimäen ja Toijalan välillä. Hämeenlinnan kohdassa juna kiihdyttää kahteensataan ja väki virnuilee: ”ei täällä ohiajettujen hautausmaalla enää mikään koskaan pysähdy”.

Kateellisten kaupungista kaikki kaunis kuoli jo kauan sitten pois. Jos se jossakin kadunvarressa henkitoreissaan vielä kituu, löytyy aina joku kasvoton, joka antaa kuoliniskun. Hauhon Raitilla on vielä joku kuulemma salaa itsekseen hymyillyt, mutta epäkohtaan ollaan vakavasti puuttumassa.

Sanotaan, että kateus on liikkeellä pitävä voima, mutta veljensä viha on vielä vinhempi ja vaarallisempi vauhtipyörä.

Ei ole niin hyvää, ettei sitä voi kääntää pahaksi, eikä pahaa, jota ei voisi vielä vähän pahentaa. Pienoishelvettimme ovat syvimpiä syövereitään myöten yleisesti tunnettuja jo ennen kuin niihin syöksymme. Kaikki tietävät olennaisimmasta (eli pääasiassa pysäköinnistä, autojenkin jo kadottua pois) oman totuutensa, kuten senkin, että ylipäätään asiasta julkisuudessa esitetyt ”viralliset” tiedot ovat virheellisiä ja osa Suurta Juonta. Yleinen käsitys taas on yksityisten summa.

Maailmanlopun profetiat toteutuvat lokakuun alussa vuonna 2020. Ajanlaskummekin on tosin virheellinen ja perustuu vain kavalaan hämäykseen ja varmaankin valheeseen. Puhutaan myös jostakin sopimuksesta. Minä en antanut siihen lupaa!

Painajaisesta pääsee pois, kun huutaa oikein kovaa: Minä tiedän! tämä on vain unta! joka loppuu pian, mutta elämä on.

Herään. Makaan jonkin hetken sängylläni Kortepohjan ylioppilaskylässä Jyväskylässä noin vuonna 1985, kunnes palaan hitaasti ja pätkittäin nykyiseen.

Kaikki saattaa sittenkin olla Hämeenlinnassakin hyvin. Mutta ikinä ei voi mitään varmaksi tietää, kun ei itseäänkään.

Päivän lehti

30.10.2020

Fingerpori

comic