Kolumnit

Kielen päällä -kolumni: Piispa ja perhoset

Sukukieltemme perhosta tarkoittavat sanat tulevat yleensä lepattamista tai räpyttelyä merkitsevistä sanoista kuten viron kielen liblik. Suomen kielen perhosta taas on pidetty pörröisen tai pörhöllään olevaan viittaavana tai perhosen siipien räpyttelystä syntyvää ääntä kuvaavana sanana.

Sana perho on käytössä vain suomen kielessä ja lähisukukielessämme inkeroisissa (perholintu). Murteissa on käytössä myös asut pörhö ja pörhönen. Pienen levikkinsä vuoksi perhonen ei voi olla vanha suomalais-ugrilainen tai edes itämerensuomalainen sana, vaan sen täytyy olla jotain täkäläistä ja suhteellisen uutta.

Sekä kalastuksessa käytetty perho että perhonen lienevät samaa perua, yhdistäähän niitä värikkyys ja lepattavuus, pörröisyyskin, perhosmaisuus.

 

Tutkiessani Suomen varhaiskeskiaikaista paikannimistöä olen havainnut, että vanhat Perho-alkuiset paikannimet ajoittuvat keskiaikaan, jopa 1200-luvulle.

Useimmiten Perho-nimet ovat asutusnimiä kuten kantatalojen nimiä ja Perhon-alkuiset nimet osoittavat niiden maa- tai eräomistuksia. Monet Perho– ja Pörhö-nimet sijaitsevat vanhojen elinkeinojen kannalta äärimmäisen tärkeissä kohdissa kuten lohijokien suulla tai lähellä hyviä myllynpaikkoja.

Suomen tunnetuimmat Perho-nimet ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rajalla. Perhonjoen on arveltu olleen vielä 1200-luvulla raja varsinaissuomalaisten ja hämäläisten sekä karjalaisten nautinta-alueiden välillä eli silloisen Ruotsin Itämaan pohjoisraja Novgorodia vastaan.

Perhonjoki on edelleen eteläpohjalaisten sekä keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden raja.

 

Perhon kunta on hyvin nuori, mutta nimi Perho mainitaan asiakirjoissa jo 1580-luvulla asuissa Perhw ja Pärho. Nimi perustunee eränautinnasta ja kalastuspaikoista kertoviin nimiin Perhonkoski ja Perhonlammi.

Ylempänä jokivarressa Karstulan puolella Perho-nimet ovat selkeitä eräomistuksia. Saman vesireitin varrella on useita varhaiskeskiaikaisiin piispan maaomistuksiin viittaavia nimiä.

Keskeinen sijainti ja lähiympäristön muut nimet saavat minut yhdistämään Perho-nimet erääseen 1200-luvun tunnetuimpaan henkilöön, piispa Beroon, joka oli Turun piispana 1200-luvun puolivälissä.

 

Voisiko sana perhonenkin liittyä tähän piispaan? Mitä yhteistä katolisen kirkon piispalla ja perhosella voisi olla? Vaatimattomaan pellavaan ja villaan tottuneiden silmissä piispan kimaltelevat silkit ja sametit, vaatteiden koristekuviot ovat voineet hyvinkin muistuttaa perhosten väritystä.

Muun kansanperinteen perusteella piispa Bero oli myös kummallisen näköinen, varsinainen pörö, jolla oli itsepäiset, pystyssä sojottavat hiukset.

Esitänkin täten perholle ja perhoselle uuden etymologian eli alkuperäselityksen. Sekä Perho-nimien että sanan perhonen taustalla lienee varhaiskeskiaikainen piispa Bero.

 

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja ja nimistöntutkija.