Kolumnit

Kielen päällä -kolumni: Puhelias tiskikone?

Lähistömme on täynnä sekalaista meteliä. Pläts, tsuk, töms! Ennen vanhaan seinillä nakuttelivat kellot: tik tak tik tak. Nykyisinkin pihalla vaakkuvat varikset: kraak.

Kielitieteessä tällaisia kuvauksia, joiden avulla matkitaan luonnon, ympäristön, ihmisten ja eläinten tuottamia ääniä, kutsutaan onomatopoeettisiksi interjektioiksi. Ne luovat jopa kirjoitettuun tekstiin eloisan tunnelman. Kuullaan siipien suhinaa, hevosen kavioiden kapsetta.

Kielemme mahdollistaa rikkaan variaation. Pelkästään eri vokaalit synnyttävät toisistaan poikkeavia elämyksiä. Rips ja raps kytkeytyvät etupäässä kuiviin oksiin. Vaihtoehdot rups ja röps liitetään mieluummin muihin yhteyksiin.

 

Huudahduksen alussa nimenomaan yhden konsonantin ajatellaan kuvaavan äkillistä ja selkeästi erottuvaa ääntä: pam, naps, kops.

Kyseisessä asemassa varsin harvinainen kerakkeiden kasaantuminen ikään kuin lisää äänen epäselvyyttä, voimakkuutta ja vaiheittaisuutta: klik, kruts, ploiskis.

Kaikki eivät kuitenkaan aisti tai ainakaan kuvaile aistimaansa samalla tavalla. Niinpä suomalaiset eivät hevin arvaa, että unkarin csitt-csett jäljittelee sormien napsautusta tai trr nenän niistämistä. Unkarilainen ruoska puolestaan ei sano viuh.

 

Kotieläimet ovat monikielisiä. Kun suomalainen kukko kiekuu melko maltillisesti, englantilainen virkaveli tempaisee komeasti cock-a-doodle-doo. Jossain määrin muistuttavat toisiaan saksan kikeriki ja ranskan cocorico sekä ruotsin kuckeliku ja tanskan kykyliky.

Vielä runsaammin ulottuvuuksia löytyy sikojen rupattelusta. Mainittakoon muutamia: suomen röh, röh, englannin oink, oink, saksan grunz, grunz, ruotsin nöff, nöff sekä kiinan hulu, hulu.

Joskus esineet tai eläimet käyttävät myös ’oikeaa’ suomea. Yöjunissa on nautinnollista kuunnella puuskuttavan junan verkalleen kiihtyvää lähtölorua: ”Matkan tekkoon, matkan tekkoon!” Kesän puissa huhuilee kuhankeittäjä: ”Onko piialla vilu?”

 

Jotkin laitteet tuntuvat olevan alttiita jaarittelemaan. Eräänä iltana vietin aikaa astianpesukoneen kanssa. Pikkuhiljaa huomasin, että se toisti itseään.

Ensin se hoki sanaa ”kypärä”. Kohtsiltään vuorossa oli kysymys: ”Pelataankos vielä?” Nyt höristelin korviani: mihin tässä päädyttäisiin? Hätäinen toteamus ”Yläkannet vuotaa!” sai minut huolestumaan. Oliko koneessa jokin vika? Mutta pian palattiin taas peliteemaan: ”Yläkämmen lyökää!”

Meneillään oli jonkinlainen ottelu, jonka säännöt vaikuttivat vähintäänkin oudoilta. ”Uppoo, hypätään!” ei välttämättä ollut tulkittavissa myönteiseksi kehotukseksi. Mutta onneksi heti perään tuli kommentti: ”Hyvä me, hyvä me!”

Odotan jännittyneenä seuraavaa juttutuokiota!

 

Kirjoittaja on kielenkäytön tutkija.

Päivän lehti

26.2.2020