Kolumnit

Punainen viivakoodi

Onnistumisen elämykset ovat tarpeen, ja joskus sellaisiksi kelpaavat ihan pienetkin asiat. Kuten se, kun onnistuu lähikaupastaan löytämään punaisella lapulla varustetun tuotteen kellon lyötyä viimeisen aukiolotunnin alkaneeksi.

Viimeisellä aukiolotunnilla kassa tuplaa laputetulle tuotteelle annettavan alennuksen. Näin 30 prosentin sijaan alkuperäisestä hinnasta poistuukin 60 prosenttia – ostos irtoaa siis alle puoleen hintaan!

Kauppa helpotti tätä löytöretkeilyäni talvella perustamalla putiikin naapuritaloon. Iltaostoksille hipsiminen ei siis ole temppu eikä mikään.

Punalappujen metsästäminen iltamyöhällä onkin parhaimmillaan palkitsevaa aarteenetsintää, jos kirkkaan miinustarran löytää juuri tarvitsemansa purkin kyljestä. Matalalla taloudellisella riskillä mukaansa voi napsia myös jonkin yllärin. Palkinto odottaa kassalla, kun digitaalisesta numeropaneelista pääsee hämmästelemään yllättävän alhaiseksi jäävää loppusummaa.

Ostoskoriin pääsy on näille tuotteille pelastus. Jääkaapin sijaan niitä odottaisi erittäin todennäköisesti karumpi kohtalo, bio-, pahimmassa tapauksessa sekajäteroskis. Ja syötäväksihän ruoka on tehty.

Tällä kaikella on aika paljon suurempi merkitys kuin keski-ikäistyvän ja keskivartaloistuvan kirjoittajan säästämät roposet. Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen ruokahävikki on vuosittain 400–500 miljoonaa kiloa vuodessa – eli tämän verran kelvollista syötävää päätyy muualle kuin suuhun.

Onneksi asiaan on herätty ja luku on saatu laskemaan. Yhtenä keinona ovat olleet muun muassa juuri kaupan tarjoamat ekstra-alennukset tuotteille, joiden päiväykset alkavat umpeutua.

Lisäksi isoja määriä valmistavat keittiöt ovat myyneet lounaalta ylijäänyttä ruokaa iltapäivällä halvemmalla. Tässä esimerkkiä ovat näyttäneet muun muassa koulujen ruokalat.

Voisi kysyä, miksi tähän ei ole herätty aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Alennuslapullakin on kääntöpuolensa. Kun kaupan tarjoama viimeisen tunnin vetoapu tyhjentää hyllyt laputetuista pakkauksista aiempaa tehokkaammin, niitä ei riitä enää niin paljon jaettavaksi erilaisten yhdistysten ruoka-apuun.

Uskon kuitenkin vakaasti, että meistä jokainen hyötyy eniten, kun yhä useampi ruokakilo päätyy sinne, minne se kuuluu: suuhun.