Kolumnit

Pakina: Katkeruutta koronan aikaan

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Oletteko koskaan tavannut oikein katkeraa ihmistä? Tänäkin aamuna toivon, etten tapaa ainakaan peiliin katsoessani. Muiden katkeruuteen onkin sitten jo vaikeampi vaikuttaa.

Eletään menetysten aikaa, eli tänä keväänä kylvetään vaarallisen helposti itäviä katkeruuden siemeniä.

Vaikka miten puhuttaisiin ja toivorikkain sanakääntein kirjoitettaisiin, mikä lopultakin tavattoman ihana käänne kestävämpään elämäntapaan nyt voi olla käsillä, niin ylenpalttinenkaan toiveikkuus ei selätä tiettyä tukahduttavan suurta vastavoimaa.

Jos jotakin on todistettu, niin se, että kaikki voi mennä aina pieleen.

Kaksi täysin paikkansapitämätöntä väitettä: 1.) Ennen kaikki oli paremmin. 2.) Koronan jälkeen kaikki on paremmin. Päinvastoin: meno yltyy poikkeusolojen jälkeen todennäköisesti vain kahta kauheammaksi: alkavat varsinaiset kulutusbakkanaalit sekä maailmalopun sembalot.

Menneen maailman kylmät henkäykset käyvät läpi kansakunnan. Ei, se ei ole tässä ajassa kovin olennaista, että joskus on ollut vielä pahemmin. Mikään kärsimys ei jalosta, enemmänkin katkeroittaa.

Uusmaalaiset olivat katkeria, kun eivät jopa reiluun pariin viikkoon päässeet kesämökeilleen muualle Suomeen.

Eivät pelkästään olleet, vaan ovat edelleenkin. Sellaista on katkeruus kaikessa jäytävyydessään ja täydellisyyttä hipovassa suhteettomuudessaan.

Me muunmaalaiset olemme katkeria, kun saarto purettiin, koska nythän ne uusmaalaiset saavat niin halutessaan mennä sinne mökeilleen.

Kuvitelma onnesta piilopirtin suojissa periytyy vähintään Isonvihan aikaan.

Uusmaalaisten isovanhemmat ovat ihan hiljan päässeet pois maaseudulta. Jokin kumma sinne nyt vetää. Kaupungistuneenakin Suomi on hylättyjen talojen, vihattujen kotien ja surullisten, hyvin katkerien tarinoiden maa. Päästettäisiinpä jo irti kaikesta tuosta.

Tänään olennaisimpia asioita on kalasääski Ilpon odotettu, ilmeinen paluu kaukaa Afrikasta kotiseudulleen Renkoon.

Olen kuluneina viikkoina nauttinut Gabriel Carcia Marquesin teoksesta Rakkautta koleran aikaan (1985) – katkelmina Facebookin välityksellä ystäväni ja entisen opettajani päivityksistä.

Ja turhin kaikista on katkeruus.