Kolumnit

Riittääköhän Hämeenlinnassa rohkeus viipalekoulujen vakinaistamiseen?

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Isoäitini kävi kaksi vuotta kiertokoulua. Kaunis kyläkoulu rakennettiin alun alkaenkin kouluksi niin kuin 1870-luvulta lähtien oli tapana. Joka kylässä ei kouluja vielä ollut, vaan oppia jouduttiin hakemaan vähän kauempaa.

Mumma oppi juuri ja juuri kirjoittamaan ja lukemaan, mutta 1900-luvun alussa se oli naiselle jo paljon.

Kun oppivelvollisuus saatiin Suomessa voimaan vuonna 1922, alettiin rakentaa innolla kouluja kylään kuin kylään.

Vuonna 1920 äidin kotikylään valmistui suuri puukoulu, joka hallitsi kylää mäen laelta.

Äitini juoksi kesät talvet paljain jaloin opinahjoon. Koulussa ei saanut ruokaa, mikä oli suuri vahinko 16-lapsisen perheen nuorimmaiselle.

1960-luvulla kylään valmistui kokonaan uusi koulu, joka oli aikansa mallin mukaan matala ja edeltäjäänsä valoisampi ja avarampi opinahjo.

Koulut alkoivat muuttua, mutta minä ehdin käydä vielä kansakouluni puukoulussa 1970-luvulla.

Koulusta parhaiten mieleeni on jäänyt kivikova lihamakaronilaatikko, virren veisaamiseen keskittyneet musiikkitunnit ja luokkaretket kilometrin päässä oleville kallioille.

Kansakoulun kaksi ylintä luokkaa kävin väistötiloissa. Silloin väistäminen oli vielä harvinaista ja meille lapsille oli yhtä juhlaa, kun saimme juoksennella välitunnit lähikallioilla.

Tänään yksi kokonainen ikäluokka eli noin 50 000 lasta käy viipalekoulua.

Enää vain harva puhuu parakkikoulusta. Viime vuodet on opiskeltu moduli- tai viipalekoulussa, jota on alettu kutsua komeasti myös paviljonkikouluksi. Jokainen väistää mieluummin paviljonkiin kuin parakkiin.

Maanantaina Hämeenlinnan kaupunginhallitus lähetti puisten viipalekoulujen vakinaistamista esittävän valtuustoaloitteen valmisteltavaksi.

Historiallinen aloite ehdottaa, että vanhojen epätarkoituksenmukaisten rakennusten saneeraamisesta luovuttaisiin kokonaan ja siirryttäisiin tyystin viipalekoulujen aikaan.

Saa nähdä, riittääkö Hämeenlinnassa rohkeutta.