Kolumnit

S-kortti on iskenyt suomalaiseen sydämeen

Nykymenolla jo muutaman vuoden sisällä yli puolet suomalaisesta päivittäistavarakaupasta tehdään S-ryhmän osuuskaupoissa. Siihen päälle kun ynnätään ravintolat, huoltamot ja autokauppa, niin on helppo todeta, että vihreä etukortti on tuulipukukansan lompakon ehdoton valtias.

Mikä selittää S-ryhmän ylivoiman? Liittyykö menestykseen jotain epämääräistä suhmurointia, kuten voisi päätellä siitä, että Kilpailuvirasto alkaa tutkia liikepaikkojen kaavoituksen kytkyjä kunnallispolitiikkaan?

Kilpailuvirasto vetää selvityksissään hyvin todennäköisesti täydellisen vesiperän. Kunnat kaavoittavat kauppapaikkoja innosta väristen kaikille vakavasti otettaville tahoille, jotka ilmaisevat halunsa investoida ja tuoda muassaan työpaikkoja. Ne, kuten myös palvelutason paraneminen, kun ovat kuntien elinehtoja keskinäisessä kilpailussaan uusista ja vanhoistakin asukkaista.

Harva kuluttaja tai päättäjä tuskin on eri mieltä siitä, että päivittäistavarakauppaan kaivattaisiin kipeästi lisää kilpailua. Valitettavasti sitä ei ole luvassa, vaan keskittyminen ja sitä myötä muun tuotantoketjun niistäminen jatkunee entisestään. S ja K jyräävät muut alleen. Varsinkin S.

Ulkomailta ei apuja ole odotettavissa. Etenkään enää, kun Lidl näyttää epäonnistuvan nurkanvaltauksessaan. Se imago ja valikoima eivät vain vedonneet meihin. Carrefourin kaltaisille globaaleille jättiläisille Suomi on sitten aivan liian syrjäinen, pieni ja logistisesti hankala markkina.

S-ryhmän menestys perustuu osuuskaupan ideaan yhteisöllisestä asiakasomistajuudesta. Suomalainen ei pohjimmiltaan tykkää kapitalismista, ja jos hänelle uskotellaan, että ylimääräinen voitto palautuu omaan lompsaan, se vetoaa minuun.

Tietysti S-ryhmä on tehnyt myös valtavan hyviä liiketoiminnallisia päätöksiä. On löydetty linja, joka sopii mahdollisimman monelle ja ärsyttää mahdollisimman harvoja. Hajutonta, mautonta ja turvallisen arkista.

Itse ryhdyin aikanaan S-ihmiseksi, kun paikallisen K-kauppiaan toimintatavat eivät lievästi ilmaistuna miellyttäneet. Vaikka kauppiaat vaihtuvat, silti kärräämme rahamme kasvottomaan Prismaan. Vaikka henkilökohtaisesti joka puolella vilkkuva vihreä väri välillä jo joskus etoo, se tyydyttää perustarpeemme hyvin.

Osuuskaupallakin on ongelmansa. Osuuskauppa ei tiedä, minne tunkisi kaiken liikevoittonsa. Siksi se investoi koko ajan hirvittävällä tahdilla ja maksaa uudet kymmenien miljoonien Prismat vaikka kassastaan.

Pörssiyhtiö Keskolla vastaavaa ongelmaa ei ole, se jakaa puolet voitostaan osinkoina.

Jossain vaiheessa osuuskaupalle voi kuitenkin käydä niin, että asiakasomistajat alkavat ajatella: Mitä jos ylivoimainen markkinavalta ei olekaan kuluttajan etu? Miksi me saamme niin vähän bonuksia, vaikka voitot ovat luokkaa tolkuttomia? Miksi ei lasketa hintoja? Miksi ei suosita paikallisia tuottajia?

Tällaisesta liikehdinnästä näkyi merkkejä Pohjois-Karjalassa, jossa opiskelijaryhmä laittoi oman ”Rumien ja yksinäisten” ehdokaslistan osuuskaupan vaaleihin.

Ja saivat muuten hyvin ehdokkaita läpi.