Kolumnit

Sähköpotkulaudan nokka kohti päästötöntä tulevaisuutta

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Harvoin olen tuntenut omaatuntoani niin kevyeksi kuin viedessäni muoviroskia kierrätykseen opiskelija-asuntosäätiöni yhteiskäyttöisellä sähköautolla.

Automatkan jälkeen hehkutin uutta päästötöntä elämäntyyliäni sosiaalisessa mediassa ja julistin, että tältä tulevaisuus näyttää.

Tapahtumasta on nyt pari kuukautta enkä ole koskenut yhteiskäyttöauton rattiin kertaakaan ilmaisen tutustumisajeluni jälkeen.

Mikä mättää?

Jos edes kaltaiseni milleniaali ei saa sovitettua yhteiskäyttökulkuneuvoa arkeensa, miten vanhempien ikäluokkien odotetaan siinä onnistuvan?

Omasta autosta ei ole helppo luopua, mutta vielä vaikeampaa on muuttaa omia tapojaan ja tottumuksiaan.

Yhteiskäyttökulttuurista yritetään kovaa vauhtia vakiinnuttaa uutta valtavirtaa.

Erinäiset yhteiskäyttökulkuneuvot ovat juuri nyt hirvittävän trendikkäitä.

Taloyhtiöiden yhteiskäyttöautot ovat kaikkien huulilla, Hämeenlinnassa ihmisiä houkutellaan polkupyöräilemään sähköavusteisilla kaupunkipyörillä ja Helsingissä ja Tampereella nuoriso on hullaantunut sähköpotkulaudoista, joita hylätään käytön jälkeen holtittomasti vaikka keskelle tietä.

Jälkimmäiset ovat kieltämättä hauskoja kulkupelejä. Kokeilin potkulautaa viime viikolla ja kauppamatka taittui sillä nopeasti ilman murehtimista liikenneruuhkista tai bussiaikatauluista. Matkalle kertynyt muutaman euron hintakaan ei päätä huimannut.

Satunnaisen hupikäytön lisäksi en silti usko sähköpotkulautojen muuttavan arkeani yhtään sen enempää kuin on tähän mennessä käyttämättömänä talon pihassa seisova sähköautokaan.

Yhteiskäyttökulttuuri tarvitsisi muodostuakseen rutiinia, mutta sitä ei synny yksittäisistä hupiajeluista tai omaatuntoa keventävistä muovienkierrätyskeikoista.

Jos yhteiskäyttöajoneuvoista halutaan saada käyttökelpoinen ratkaisu liikennepäästöjen vähentämiseen, täytyisi ne alkaa nähdä huvin tai hyödyn sijasta uutena normaalina.